Roswell - Amarillo

Kävimme tankkaamassa matkaevästä jo illalla, joten pääsimme suoraan matkaan. Yritämme valita mahdollisuuksien mukaan eri kauppaketjun edustajan joka kerralle. Roswellissa kävimme K-Martissa, joka voisi olla vaikka vastine Suomen Halpa-Hallille, sillä siellä ei myydä olutta. Sikäli valinta vaikutti epäonnistuneen, sillä kuljettaja kaipasi rentoutumisolutta illan päälle. Pian saimme kuitenkin huomata, ettei paikkakunnalla myydä olutta sunnuntaisin missään muuallakaan. Tiesimme, että säännöissä on eroja eri osavaltioiden kesken, mutta näköjään myös paikkakunnittain. Santa Fen yhteydessä unohdin mainita yhden merkittävän uuden kauppaketjun, josta kävimme hakemassa aamiaista, nimittäin Whole Foodsin. Tämä päivittäisruokakauppa keskittyy vain terveelliseen ruokaan, joten esimerkiksi limsaa tältä on turha etsiä. Erilaisten tuoremehujen valikoima onkin sitten erinomainen. Hyllyt on notkollaan superruokaa ja terveellisiä vaihtoehtoja päivittäiseen kokkaamiseen. Ruisleipää ei tosin näkynyt täälläkään. Whole Foods osoittautui hyväksi valinnaksi myös aamupalaostoksille, sillä se myi erilasten tuoreiden leipien lisäksi myös valikoiman lämmintä aamiaista, heldelmäpirtelöitä sekä marja- ja hedelmälajitelmia naposteluun.

Roswellista ajoimme taas puuduttavaa suoraa ja tasaista reittiä takaisin rakkaalle 66:lle. Ensimmäinen pysähdys tehtiin Tucumcarissa, joka on viehättävä pikkukaupunki lähellä New Mexicon ja Texasin rajaa. Tucumcari on onnistunut säilyttämään useita Route 66- aikaisia rakennuksia ja pitämään osan myös edelleen toiminnassa. Tämä ja useat vanhat neonkyltit luovat kaupunkiin erityisen vintage-tunnelman. Tucumacaria lähestyttäessä tulee vastaan kylttejä, jotka julistavat Tucumcari Tonite eli Tutumcari tänä iltana! Lausahdus on tunnettu jo vuosikymmenten takaa. Erityisiä rakennuksia ovat mm. bensiiniasemana toiminut Teepee Curios ja Meksikolainen ravintola La Cita, joista toinen on tehty tiipiin ja toinen sombreron muotoon. Tällainen tyyli oli yleinen 40-luvulla, jolloin rakennukset ovat toimineet, mutta nykyään harvinaisuuksia. Niin ikään Blue Wave motelli on 40-luvulta, jonka alkuperäinen perustaja malttoi jättää motellinpidon toisten käsiin vasta viime vuosina.

Seuraavaksi Route vei San Joniin, joka on hiljainen pikkukaupunki. Täältä löytyi kuitenkin pari kauniisti ränsistynyttä historiallista rakennusta. San Jonin jälkeen Route 66 muuttuu huonokuntoiseksi ja poistuu uuden moottoritien läheisyydestä. Ehkä seikkailunhalu ylitti tässä vaiheessa järjen, sillä päätimme joka tapauksessa jatkaa, sillä tie veisi ensimmäiseen Route 66 aikaiseen aavekaupunkiin Glenrioon. Aloin kyllä aika pian katua valintaa, kun tie muuttui soratieksi ja ajoimme keskellä lähes asumatonta seutua. Silloin tällöin jossain, kaukaisena lohtuna, siinsi maatila. Sanoin jo ääneenkin, että jos joku haluaisi ryöstää typeriä turisteja tai jopa vielä pahempaa, tässä olisi kyllä oivallinen tilaisuus. Kohta näimme, että edessä päin on kaksi autoa pysäköitynä tielle ja niiden kaikki ovet ovat auki niin, ettei ohi olisi mahdollista päästä ilman kolhuja. Sydän hyppäsi kurkkuun ja olin jo varma, että nyt ne pahimmat pelot käyvät toteen. No eipä sentään, vaan auton omistajat olivat tavaramäärästä päätellen myös turisteja, jotka keräilivät jotain tien varresta. Nähtyään meidän lähestyvän pistivät ovet kiinni, jotta pääsimme ohittamaan ja vilkuttivat vielä iloisesti päälle. 

Glenrioon vievä tie

Aikamme ajettuamme pääsimme Endee nimiseen paikkaan, josta ei ollut oikeastaan jäljellä muuta kuin levähdyspaikka muutamine huonokuntoisine rakennuksineen. Kulunut kyltti julisti paikalla olevan modernit vessat, joka on ilmeisesti ollut aikakauden luksusta tuolla jumalan selän takana. Lopulta löysimme myös aavekaupunki Glenrioon, joka on nykyään yksityisomistuksessa eikä tonteille ole lupa mennä. Glenrio käsitti muutaman asuttamattoman, luhistumaisillaan olevan rakennuksen. Vaikka paikka ei alun alkankaenkaan ole ollut pientä kyläpahasta kummempi, on täälläkin kuitenkin odotettu matkalaisten pysähtyvän ja tuovan leipää pöytään. Glenrio on juuri ja juuri Texasin puolella, ja yhden rakennuksen pihalla kyltti on aikoinaan kertonut paikalla oleva ensimmäisen motellin Texasissa. Odotin tältä enemmän, mutta kyllä tämäkin palkitsi ajomatkan kauhun hetket. Hetken ajettuamme eteenpäin kohtasimme umpikujan, joka pakotti siirtymään valtatielle, joka oli salakavalasti liittynyt takaisin lähelle Routea. Totesimme myös, että Chicagosta päin tultaessa välttyy lähes kokonaan pelottavalta soratieltä, mikäli haluaa poiketa Glenrioon ilman ylimääräistä seikkailua. 

Modernit vessat olkaa hyvä

Glenrion maisemaa

Ensimmäinen motelli Texasissa

Glenrio

Yksi Route 66:n pakollisista pysähtymispaikoista on Mid Point Cafe Adrianissa, joka sijaitsee nimensä mukaisesti reitin keskipisteessä. Cafe on viehättävä, entisaikojen ruokapaikkojen tapaan sisustettu, ja omistajapariskunnan lämmin vastaanotto tekee olon aidosti tervetulleeksi. Kahvilan hampurilaiset olivat yksinkertaisuudessaankin maineensa veroiset. Kotitekoiset jälkiruokapiirakat ovat kuulemamme mukaan myös oikein herkullisia. Myös täällä, niin kuin niin monessa muussakin paikassa, voi tuhlata rahojaan matkamuistoihin. Seuraava pieni pysähdys tehtiin Vegassa, jossa on pari vanhaa ja viehättävää restauroitua huoltoasem. Vegassa sijaitsee myös Dotin Minimuseo, josta kuulemma löytyy kaikenlaista tavaraa läpi Route 66:n historian. Tämän jätimme ajanpuutteen vuoksi välistä.

Vega

Vega

Ennen Amarilloa on yksi Route 66:n kuuluisimmista ja samalla kummallisimmista nähtävyyksistä, eli Cadillac Ranch. Eräs eriskummallinen mies nimeltä Stanley Marsh 3 (nimi kirjoitetaan nimenomaan arabialaisella numerolla) päätti vain hetken mielijohteesta kaivaa keskelle peltoa joukon Cadillaceja nokka edellä maahan. Mies on vastuussa myös muista erilaisista järjettömistä tempauksissa alueella. Osa nähtävyyden alati muuttuvasta ulkoasusta on kuitenkin turistien kädenjälkeä, sillä perinteisesti vierailuun kuuluu myös oman taideteoksen jättäminen Cadillacien pintaan. Me emme tulleet ostaneeksi maalia, mutta eräs pariskunta ystävällisesti lahjoitti lähtiessään meille omansa, joten saimme vedettyä nimmarit auton kylkeen.

Cadillac Ranch

Nimmari

Siihen tuli HM

Vähän ennen Amarilloa automme ilmastointi alkoi reistailla ja lopulta sammutimme koko ilmastoinnin. Edessä oli vielä Palo Duron kanjoni, joka lopulta osoittautui Grand Canyonin jälkeen vähän turhalta paikalta. Onneksi maisemien katsominen onnistuu hienosti myös autolla ajaen, jolloin reitin kiertäminen vie vain noin kaksikymmentä minuuttia. Tämäkin tuntui kyllä pitkältä ajalta ilman ilmastointia. Kierroksen jälkeen ilmastointi tuntui taas ihmeen kaupalla toimivan. Motellin pihassa huomasimme, että koko etupuskuri on täynnä heinäsirkanraatoja, jotka osittain olivat tunkeutuneet myös jäähdyttäjään. Olimme kyllä huomanneet, että välillä joitakin isompia ötököitä lensi tuulilasiin, mutta ilmeisesti vielä enemmän keulaan. Täällä onkin kyllä kuulunut New Meksikosta asti lähes joka paikassa korvia huumaavaa kaskaiden tai heinäsirkkojen siritystä, joten mitä ilmeisemmin täällä niitä on paljon.

Palo Duron ainoa pysähdys

Illalla lähdimme syömään Amarillon kuuluisaan pihviravintolaan Big Texan Steak Houseen, joka on jo nähtävyys sinänsä valtavan kokonsa ja näkönsä vuoksi. Myös sisällä sisustus on uniikki kymmenine hirven-, peuran- ja vuohenpäineen. Tarjoilijat ovat pukeutuneet lännen tyyliin ja ruokalista on hyvin Texasilainen. Ravintolasta saa kyllä muutakin, mutta erilaiset pihvit ja muut liharuoat ovat pääosassa. Hetken istuttuamme huomasimme, että myös naapuripöydässä puhutaan suomea. Uskomaton sattuma, sillä emme ole koskaan aiemmin tavanneet täällä yhtään suomalaista ja nyt sattuivat vieläpä viereiseen pöytään. Harmi, kun emme ehtineet jutella heidän kanssaan, sillä emme viitsineet häiritä ruokailua, ja lopulta kun olisi ollut tilaisuus, kadotimme heidät. Ruokalistalta löytyi myös erikoisuus, jota tietysti halusimme maistaa, nimittäin Mountain Oystereita. Näillä herkuilla ei ollut kuitenkaan mitään tekemistä ostereiden kanssa, vaan olivat ehtaa härän kivestä. Tämä herkku oli pistetty pieneksi, maustettu ja leivitetty paksulla taikinakuorella. Dippikastikkeen kanssa ne olivat oikein hyviä, joskin suutuntuma oli välillä sitkeähköä. Pöytiä kiersi myös trio, joka soitti coutrymusiikkia pöydästä pöytään, tipin hinnalla tietenkin. Aluksi musisointi oman pöydän vieressä tuntui nololta, mutta kun pyysivät lupaa tulla soittamaan meille, en osannutkaan kieltäytyä. He pyysivät kappaletta, emme yhtäkkiä keksineet mitään, joten pyysin heitä valitsemaan. Eivätpä juuri parempaa kipaletta oisi voineet valita, kun Johnny Cashin Walk The Line. En yleensä paljon countrymusiikista perusta, mutta Cashistä minä tykkään kovasti. Pihvit olivat kyllä kuitenkin tämän paikan parhaimmistoa ja valtavan kokoisia. Pihvin lisukkeeksi sai valita kaksi vaihtoehtoa erilaisista salaateista, perunoista ja tietysti juustomakaronista. Kyllä oli tämän aterian jälkeen mahat niin pullollaan, ettei enää kaivannut muuta kuin maate mahan viereen.