Lisää New Orleansia

Tänään sai nukkua vähän pidempään, kun ei tarvinnut lähteä ajelemaan. Tauko alkoi ollakin jo tervetullut, joten ihan sopivaan saumaan olimme pidemmän pysähdyksen suunnitelleet. Vaikka eihän sillä toki matkan keston kanssa ollut mitään tekemistä. NO on ehdottomasti sellainen kaupunki, jossa täytyy viettää aikaakin. Kiireetön aamiainen syötiin niin ikään vierasmajan sisäpihalla. Pian aamiaisen jälkeen päätimme kuitenkin lähteä kohti Mercedes Benz Super Dome, vaikka pelin alkuun oli reilu kaksi tuntia ja matkaa vain pari mailia. Odotimme kohtaavamme ruuhkaa, ja halusimme rauhassa tutustua paikkoihin. Olimme siis menossa katsomaan amerikkalaista jalkapalloa, New Orleans Saints, vastaan Oakland Raiders. Liput myydään teoriassa loppuun jo ennen kauden alkamista. Lippuja on kuitenkin reilusti saatavilla Ticket Masterin kautta, jossa kausilippujen omistajat myyvät lippuja yksittäisiin otteluihin. Hintakin on varsin kohtuulliset 45 euroa ja paikat silti ihan hyvät. Ei voinut jäädä huomaamatta milloin halli alkoi lähestyä, sillä pian kadut täyttyivät pelipaitaisista kannattajista, ja poliisit ohjasivat liikennettä.

Turvallisuussäännöt olivat tosi tiukat ja ensimmäinen tarkastus tehtiin jo ennen piha-alueelle pääsyä. Luimme etukäteen ohjeistuksen, joka kielsi mm. Clutchia isommat laukut. Otin mukaani vain kaikista välttämättömimmät, jätin jopa lompakon pois. Otin kuitenkin pienen olkahihnallisen laukun, jonka olin ottanut matkalle lähinnä patikointireissuja varten. Laukku oli siltikin liian iso, eikä virkailijoille kelvannut edes se, että tyhjensin laukun taskuihimme ja käärin pienen kankaisen laukun, niin pieneksi kuin se menee, jolloin se olisi ollut sallitun iltalaukun kokoinen. Eipä sitten auttanut muuta, kun heittää laukku menemään. Eipä tuo toki iso menetys ollut, sillä en ollut edes käyttänyt laukkua aikoihin kotimaassa. Lähinnä tympäisi tuo pilkun viilaaminen. Iso laukkukin kuitenkin käy, mikäli se on läpinäkyvä. Myöskään juomia halliin ei saanut viedä.

On selvää, että jalkapallo on amerikkalaisille se ykköslaji, kaikista rakkain. Ilmassa oli suurta urheilujuhlan tuntua jo astuessa hallin pihaportista sisään. Bändi soitti ja porukka bailasi. Pihalla oli myös juomapisteitä sekä muita myyntikojuja. Itse halliin astuttiin metallinpaljastimien läpi. Halli oli valtaisa, mutta onnistuimme löytämään omat paikkamme hyvien opasteiden avulla. Paikkamme olivat aika ylhäällä ja hieman vatsanpohjasta kipristeli, vaikka minulla ei mitään korkeanpaikankammoa edes ole. Peli oli kauden ensimmäisiä, joten halli tuli lopulta aivan täyteen. Alussa oli ohjelmaa, joka osittain liittyi terroristi-iskujen vuosipäivään, olihan 11 pv. syyskuuta. Sitten New Orleansin pelaajat saapuivat näyttävästi kentälle, vastustajalle buuattiin kovaäänisesti. Jokaiselle paikalle oli jaettu Saintsin logolla varustettu pyyhe, jota sai sitten pyörittää kannustuksen merkiksi. Pyyhkeen sai viedä sitten mukanaan muistoksi. 

Mercedes Benz Super Domen edustalla

Terrori-iskujen vuosipäivän kunniaksi levitettiin kentälle valtava lippu

Kunhan peli pääsi alkuun, nousi tunnelma hallissa kattoon saakka. Ei paljon parempaa peliä olisi katsojan näkökulmasta voinut olla, sillä se oli hyökkäyksen riemujuhlaa molemmin puolin. Peli oli myös tasainen alusta loppuun, tilanteen muuttuessa alati. Pelissä tehtiin tosi monta touchdownia sekä Saintsien historian pisin läpijuoksu. Myös Raidersit tekivät pelissä näyttävän pitkän kuljetuksen. Harmiksemme kotijoukkue hävisi täpärästi pisteellä, emmekä taaskaan nähneet hallin repeämistä kotijoukkueen voittaessa. Ollaankohan lie pahanilmanlintuja, sillä kotijoukkue hävisi myös silloin, kuin kävimme katsomassa NHL-jääkiekkoa. Huikea kokemus se silti oli, ja nelituntinen meni kuin siivillä. Tätä voi kokemuksena suositella, vaikkei niin NFL:stä välittäisikään.

Halli täyttyi ääriään myöten 

Saintsin hyökkäys lähtökuopissa

Pelitilannetta

Raidersin hyökkäsvuoro

Väliajalla esiintyi valtava torvisoittokunta tanssijoineen

Pelin jälkeen kävelimme hotellille pienessä vesisateessa, joka oli huomattavasti mukavampi, kun tulomatkan helle. Hetken levättyämme lähdimme taas kaupungille. Kiertelimme ranskalaisia kortteleita, jotka käsittävät oikeastaan koko vanhankaupungin alueen. Ranskalaiset siirtolaiset perustivat kaupungin vuonna 1718. Taloja on kaikissa mahdollisissa väreissä, mutta niitä yhdistävät säleluukut ovien ja ikkunoiden edessä. Kaksikerroksisissa taloissa on myös yleensä koristeelliset takorautaparvekkeet. Pimeyttä valaisee useat kaasulyhdyt elävine tulineen, joka tuo mukavaa entisaikojen tunnelmaa. Paikka paikoin katujen varsilla näkyy takorautaisia hevosenpäillä koristeltuja paaluja, joihin on varmaankin saanut aikoinaan sitoa hevosen kiinni. Yksitoista vuotta sitten hirmumysky Katrina peitti n. 80 prosenttia kaupungista veden alle, jolloin merkittävä osa asukkaista muutti muualle, eikä asukasluku ole koskaan palannut täysin ennalleen. Nykyään katuja kävellessä tuntuu uskomattomalta, että kaupunki on kärsinyt niin suurta tuhoa, sillä siitä ei ole kyllä näkyvissä merkkiäkään.

Ranskalaiset korttelit

Takorautaiset parvekkeet

Jokainen talo erivärinen

Ikkunoiden ja ovien edessä säleluukut

Kävellessämme löysimme myös paikallisten omalle Bourbon Streetille, eli Frenchman Streetille. Kadun varrella on paljon baareja ja ravintoloita. Arvelimme löytäneemme nyt sen aidon New Orleansin. Harmiksemme emme voineet kuitenkaan vielä jäädä, sillä valitsemamme illallispaikka sijaitsi ihan toisaalla. Päätimme kyllä vielä palata, viimeistään seuraavana iltana. Oman mausteensa New Orleansiin luo Haitillaisten siirtolaisten tuoma Voodoo-kulttuuri. Erilaisia Voodooseen liittyviä liikkeitää löytyy useita, eikä tarjolla ole pelkästään turisteille suunnattuja neulanukkeja, vaan ihan aitoja aineksia erilaisiin taikoihin. Kaduilla voi tavata myös erilaisia ennustajia. Illallisen jälkeen palasimme vielä Bourbon Steetille, toivoen sen hieman hiljentyneen sunnuntai-illaksi. Toki meno ei ollut enää yhtä railakasta ja kadulla pystyi jo kävelemäänkin, mutta ei paikassa vain ole sitä taikaa, kaupallinen ja liian kovaääninen. Toki tämä on vain meidän mielipiteemme ja jokaisen täytyy muodostaa omansa. Löysimme sen kaiken discojumputuksen seasta kuitenkin pienen baarin, jossa esiintyi mukavan kuuloinen bluesbändi. Jäimme sitten kuuntelemaan tätä parin tuopillisen ajaksi. Bändi oli paitsi mukavaa kuunneltavaa, niin myös katsottavaa, sillä sen verran ilmeikäs kaveri bändiä veti. Virkistävää oli myös se, että rumpalia lukuun ottamatta jokainen oli vuorollaan äänessä. Kun bändi jäi tauolle, päätimme mekin kerätä luumme, ja jatkaa iltaa majapaikassamme.

Seuraavana aamuna suuntasimme Missisipin rantaan. Toiveena oli nähdä vanhanajan siipiratasalus. Yksi sellainen oli laiturissa ja kohta lähdössä parin tunnin risteilylle. Hetken mielijohteesta päätimme lähteä mukaan. Laiva oli ainoa Missisipillä risteilevä alkuperäinen höyryalus. Tässä mallissa siipiratas oli vain laivan perässä, eikä sivuilla ollut rattaita ollenkaan. Ilma oli aurinkoinen ja polttavan kuuma, mutta laivan lähtiessä liikkeelle pieni tuulenvire antoi kuitenkin helpotusta. Tunnelmaa piti yllä jazz-yhtye, jonka soitto kuului kaikkialle laivaan. Risteilimme alajuoksulle ja kaiuttimista kuulimme selostusta kulloinkin näkemistämme kohteista. Ei me mitään kovin erikoista nähty, sokeritehdas, öljytehdas ja muita laivoja, niin ja tietysti itse New Orleans joelta käsin. Risteily oli kuitenkin ihan hauska tapa viettää kaunista kesäpäivää. Poltin myös nahkani ensimmäistä kertaa, sillä unohdin tyystin rasvata itseni aamulla. Olen tavallisestikin huono käyttämään aurinkovoidetta, mutta täällä olen kunnostautunut siinä asiassa. Risteilyn jälkeen kiertelimme kaupungilla, ja söimme perinteisen Hard Rock Cafe-lounaan. Pyörähdimme myös mutkan ranskalaisilla markkinoilla, jossa oli lähinnä kaikenlaista matkamuistokrääsää tarjolla. Ostimme kuitenkin jotain perinteistä New Orleansilaista, eli cajun-mausteita ja praliineja. Iltapäivällä oli jo niin tuskallista kävellä auringon paahteessa, että päätimme lähteä vierasmajalle virkistäytymään. 

Kaupungilla

Laivaan astumassa

Näkyi myös toinen alus, mutta tämä oli kuulemma uustuotantoa

Katrinan tuhot näkyivät täällä

Valtava öljytehdasalue

Siipiratas työssään

Uutta New Orleansia

Risteileminen on kivaa

Jännitti kuinka laiva mahtuu sillan ali

Hard Rock Cafessa lounaalla

Bourbon Street päivänvalossa

Neidit markkinoilla (tuo penkki oli tulikuuma)

Iltasella suuntasimme sitten Frenchman Streetille. Suunnitelemamme illallispaikka oli kiinni, mutta löysimme lopulta mieleisen. Ja ihan sattumalta tämä ravintola toteutti kaikki toiveeni, sillä se tarjosi maissileipää sekä kunnon fried chikeniä. Illallisen jälkeen lähdimme kiertämään ja katsomaan mitä paikallisten viihdekeskuksella on tarjottavanaan, ja totisesti sillä oli. Tätä minä olin odottanut, kadunvarret olivat täynnä pieniä baareja ja ihan jokaisessa oli livebändi. Baareista oli yleensä seinä tai ovet auki niin, että musiikki kuului kadulle saakka. Ihmiset sitten kävelivät kadulla, kuuntelivat musiikkia ja löytäessään mieleisen kuuloista soitantaa, astuivat baariin sisään. Näin mekin toimimme ja meillä oli tilaisuus kuulla monenlaista. Ihmisiä oli mukavasti liikkeellä, vaikka oli maanantai ja kaikilla oli rento fiilis. Musiikkitarjonta on oikeastaan kaikkialla jazzia, bluesia tai rokkia. Jazz on tietysti se suurin Neil Amstrongin kotikaupungissa. Jazz ei ole ehkä kuitenkaan se meidän kuppi teetä, mutta blues ja rock kelpaa erittäin hyvin. Viimeiseksi istuimme kuuntelemassa erästä bändiä, joka soitti sekä bluesia että rockia. Keikan kohokohta oli, kun äänimies astui basistin saappaisiin ja revitti semmoiset sormibassoilut, että oksat pois. Sitten laulajakitaristi vaihtoi hänen kanssaan soitinta, jonka jälkeen mielettömät tiluttelut kitaralla. Seuraavaksi soittimet vaihdettiin takaisin vähän erikoisemmalla tavalla, nimittäin miehet menivät seisomaan peräkkäin ja äänimies soitti taidokkaasti bassoa taivuttaen kätensä taaksepäin ja laulaja soitti kitaraansa äänimiehen takaa. Esitys sai huimat suosionositukset eikä ihme, sen verran erityistähän tuo oli. Harmittaa aivan, etten hoksannut ottaa filminpätkää tuosta mainiosta showsta. On kyllä sääli, että kaupunki on täynnä aivan ilmiömäisiä soittajia, jotka eivät koskaan pääse kuppiloita kummemmille areenoille esiintymään. Ammettuamme riittävästi tästä loputtomasta musiikin aarrearkusta, päätimme lähteä nukkumaan, sillä aamulla olisi lähdettävä taas tien päälle. Ja nyt olikin hyvä lähteä, kun New Orleansin sielu oli lopulta löydetty.

 

Frenchman Streetiltä

 

Ossi-Opossumi kävi vielä viimeisenä iltana hyvästelemässä