Grand Canyon - Flagstaff

Yövyimme Grand Canyonilla sijaitsevassa Maswik Lodgessa, joka oli varsin kohtuullinen hotelli, vaikkakin huoneesta puuttui ilmastointi ja nettiyhteys. Netti toimi kuitenkin vastaanottorakennuksessa, tosin tuskastuttavan hitaasti. Hotellin ravintola oli kuitenkin yllättävän monipuolinen. Tarjolla oli erilaisia hampurilaisia, lämpimiä voileipiä, salaatteja ja pastaruokia. Meksikolainen ruoka on aina hyvin edustettuna, niin myös täällä. Aamupala-burritoksien jälkeen suuntasimme kanjonin reunamille tarkoituksena laskeutua patikointireittiä alaspäin. Viimeksi ihailimme kanjonia vain Mother Point nimisestä suosituimmasta pisteestä sekä tienvarsipysäkeiltä, eikä laskeuduttu alemmaksi ollenkaan. Syynä oli lähinnä ajanpuute ja se jäi kaihertamaan, siksi halusimme vielä palata.

Onneksi lämpötila yläilmoissa oli kohtuullisella, reilun kehdenkymmenen asteen tietämillä. Lähdimme siis laskeutumaan kohti kanjonin pohjaa, joskaan ei pohjalle. Tosin pohjalle laskeutuminenkin on suosittua, sitä ei kuitenkaan suositella tehtävän yhden päivän aikana, siksipä retkeilijät useimmiten yöpyvät teltoissa kanjonin pohjalla. Hurmaava ajatus, mutta turhan extremeä meikäläiselle. Laskeutuminen oli helppoa, tosin kivikkoinen reitti pakotti seuramaan askelia. Maisemiakin ehti silti seuraamaan ja tunnelma oli jälleen kerran huikea. En voi sille mitään, mutta minulla ottaa aina mahanpohjasta, kun katselen tätä käsittämätöntä luonnonihmettä. Laskeutuessamme alkoi vastaan tulla voimakkaasti puuskuttavia retkeilijöitä. Alkoi jo hieman epäilyttämään mihin on tullut lähdettyä. Oli kuitenkin vaikea uskoa, ettei oma kunto riittäisi ylös nousuun. Yhdellä tytöllä oli tosi vaikeaa, kasvot olivat tulipunaiset ja häntä heikotti ihan tosissaan. Oikein ääneen ihmettelin, että miten se muka voi noin raskasta olla.

Lähdössä laskeutumaan

Matkalla alaspäin

Matkalla alaspäin

Alaspäin vievät polut ylhäältä katsottuna

Olisin varmaan jatkanut hulluuksissani vieläkin alemmas, mutta kumppanini alkoi jo hieman toppuuttelemaan. Meinasi, että parempi ottaa kuitenkin varman päälle, että jaksan varmasti kiivetä myös ylös. Hän itse olisi voinut kyllä jatkaa vaikka alas asti, ultramaratoonari kun on. Reilun kahden mailin laskeutumisen jälkeen, suostuin pitkin hampaan kääntymään takaisin. Ja totta tosiaan ylösnousu oli elämäni kovin urheilusuoritus, siitäkin huolimatta, ettei oma kuntokaan ihan surkea ole. Sitä ei vaan voi käsittää mitä tuo korkea ilmanala saa aikaan. Tuntui, että keuhkot räjähtää, ja reisilihakset huusivat hoosiannaa. Vaikka kuinka yritti todistaa jaksavansa, oli kuitenkin pakko pari kertaa pysähtyä levähtämään, ettei pyörtyisi. Ei tuntunut lämpötilakaan enää kohtuulliselta, mutta selvisisin kuin selvisinkin ylös asti. Voittajafiilishän siinä tuli.

Tältä näyttää nousun jälkeen

Tämän jälkeen kiertelimme vielä jonkun tunnin näköalapaikkoja, kunnes päätimme jatkaa matkaa. Pysähtelimme vielä autolla hienoimmille näköalapysäkeille, joissa yhdessä tapahtui semmoinen järisyttävä juttu, että minua kosittiin. Kyllähän siinä tunteet nousi pintaan. Vastasin tietysti myöntävästi, kunhan sain sanaa suustani. Eipä kyllä paljon hienompia puitteita voi kihlautumiselle olla. Kannatti siis tulla toistamiseen monestakin syystä. Viimeisellä näköalapysäkillä pysähdyimme lounastamaan, jonka aikana alkoi ulkonilma ja kovin sade, mitä olen eläissäni nähnyt. Paikat tulvi vedestä hetkessä. Lounaspaikasta oli autolle parinsadan metrin matka. Ei jaksettu odottaa sateen loppumista, vaan heti sen hieman liennyttyä juoksimme autolle ja kastuttiin silti aika tavalla. Mainittakoon vielä, että Grand Canyonille pääsee 30 dollarin hintaan per autokunta, eli ei paha hinta moisesta ihmeestä.

Maisemaa

Grand Canyon

Yhdessä

Kihlauksen jälkeen

Kihlausmaisemia

Pohjalla virtaava Coloradojoki

Navajo intiaanien reservvaatti alkaa heti kanjonin kupeesta. Ajettuamme hetken aikaa seisahduimme pysäköintipaikalle, johon oli pystytetty alkuperäiskansan toimesta myyntikojuja, joissa myytiin erilaisia käsityötuotteita. Ostin taotun käsirenkaan, jossa oli turkoosista tehdyt kuvioinnit. Jokainen koru oli uniikkikappale ja niiden taakse kaiverrettu oli tekijän signeeraus. Omassani oli nimikirjaimet JN. Myyjättären mukaan tekijä on nimeltään Jimmy Nacho. En tosin tiedä kuinka Jimmyn sukunimi kirjoitetaan, mutta noin se lausutaan.

Kiersimme vielä ennen majapaikka yhden ylimääräisen lenkin nähtävyyksien takia. Toinen oli Wupatki Monument, joka muistuttaa alkuperäiskansojen ikivanhasta historiasta. Paikalla on ollut Hopi intiaanien asutusta vuosina 1100-1225. Myös Hopi intiaanien reservaatti on Arizonassa Navajo reservaatin vieressä. Samalle lenkille osui myös Sunset Crater, joka on vanha sammunut tulivuorikraateri ja alue on laajalti laavakiven peittämää. Muodostelmat on osittain mustaa laavaa. Itse kraaterin huipulle ei tosin pääse. Myönnettäköön, että olimme jo tässä vaiheessa niin väsyneitä, ettemme jaksaneet suuremmin katsella paikkoja ja jotain saattoi jäädä näkemättä. Oli muuten hieman aavemainen kierros tämä, sillä muita autoja ei näkynyt pitkiin aikoihin. Ja, kun lopulta yksi auto teki u-käännöksen ja kurvasi samalle pysäkille, alkoi mielikuvitus kehittelemään sarjamurhaajateoriaa.

Tulva

Pysähdyspaikalla

Wupatki Monumentin raunioilla

Sunset Crater

Laavaa

Iltasella saavuimme Flagstaffiin, joka on yksi Route 66-kaupungeista. Tosin tämä n. 67 000 asukkaan kaupunki on turhan suuri ollakseen mielenkiintoinen. Isot kaupungit eivät myöskään ole riippuvaisia Route 66-statuksesta, joten siihen ei ole juurikaan viitsitty panostaa.