Nashville-Tuscola-Arthur-Chicago

Memphisissä huomasimme, että meillä on varapäivä vielä käyttämättä. Olemme jokaisella reissullamme varanneet aina 1-2 sunnittelematonta päivää odottamattomille hidasteille, joita ei kuitenkaan onneksi ole koskaan tarvittu tähän tarkoitukseen. Otimme kartan käteen ja rupesimme katsomaan mihin me tämän yhden ylimääräisen päivän käyttäisimme Memphisin ja Chicagon välillä. Oikeastaan ainoa kiinnostava vaihtoehto oli Nashville, joka tekisi kyllä pienen mutkan reitille, mutta ei pidentäisi matkaa liian paljoa. Päätös oli siis tehty. Nukuimme hieman tavallista pidempään, koska aamiaista tarjoiltiin tavallisen kello yhdeksän sijasta kymmeneen asti, eikä tuleva ajomatkakaan olisi kuin reilut 200 mailia. Sitten lähdimme ajelemaan kohti tätä countrymusiikin kehtoa.

Ennen hotellille ajamista, kävimme tsekkaamassa Nashvillen kreikkalaisen ihmeen Parthenonin. Tämä täydellinen kopio Ateenan Parthenonista on alunperin rakennettu 1897 Tennesseen satavuotisjuhlallisuuksiin. Alkuperäinen rakennus oli tehty kuitenkin kipsistä, puusta ja tiilestä, joten se alkoi pian rapistua. Nykyinen betonirakennelma sai pysyvän muotonsa 1931. Kävimme kiertämässä rakennuksen ulkopuolta, ja olihan se varsin vaikuttava massiivisine pylväskäytävineen. Sisätiloissa toimii kaupunginmuseo, joka ei kiinnostanut meitä tarpeeksi, jotta olisimme viitsineet vaivautua, joten jatkoimme matkaa kohti majapaikkaa. Hotellimme oli vanha, mutta varsin viehättävä. Lisäksi siellä oli tehty peruskorjausta, joka oli ilmeisesti vielä hieman kesken, sillä pian saavuttuamme huoneeseemme, kävi remonttimies kysymässä kuinka kauan me huoneessa majoitumme. Huoneessa ei kyllä näkynyt päällepäin mitään keskeneräistä. Hetken levättyämme oli aika lähteä kaupungille ihmettelemään. Kävelymatka oli hieman totuttua pidempi ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, joten pian olimme lopulta hiestä märkiä.

Nashvillen Parthenon

Komea pytinki

Vaikuttavat pylväskäytävät

Parthenonin pihamaalla

Nashvillen viehättävä huone

Päätimme käydä ensin Johnny Cash-museossa, sillä se menisi pian kiinni. Johnny asui Nashvillessä myöhäisvuotensa ja myös kuoli siellä, joten tämä, sekä se, että Cash on yksi tunnetuimmista coyntrymusiikkitähdistä, oikeuttaa museon sijainnin nimenomaan Nashvillessä. Itse kiinnostuin aikoinani tästä monikerroksisesta persoonasta nähtyäni hänestä kertovan elokuvan, jonka jälkeen luin elämänkerran ja tutustuin lähemmin musiikkiin. Johnnyn persoona oli hyvin ristiriitainen ja siksikin kovin kiinnostava, hän oli monella tapaa paha poika, mutta myös hyvin uskonnollinen, rakastettava ja antelias. Ehkä tämän vuoksi hän ei koskaan täysin tuntunut löytävän myöskään omaa musiikillista tietään, vaan kokeili vähän kaikenlaista, onnistumatta missään ihan täydellisesti ja koki tämän vuoksi suurta tuskaa. Museossa oli monenlaista Cashiin liittyvää esineistöä, joista mielenkiintoisimmaksi koin hänen kirjoittamansa kirjeet ja päiväkirjat, jotka antoivat lisää osviittaa herran sisimmästä. Kiinnostavia olivat myös monet musiikilliset näytteet, joita saattoi kuunnella kuulokkeilla ympäri museon. Olin kyllä ihastuksissani, mutta nimenomaan se, että tietää henkilöstä niin paljon, antaa enemmän ulottuvuutta myös museokokemukselle.

Johnny Cash-museo

Vuosikirja, löydätkö Johnnyn?

Musiikkinäytteitä kuuntelemassa

Kirjeet olivat kiinnostavia

Minä ja John

Musiikkivideostakin tuttu tuoli

Museokierroksen jälkeen kiertelimme hieman kaupunkia. Nashville on erikoinen sillisalaatti, jonka maisemaa halkoo modernit pilvenpiirtäjät ja historialliset rakennukset sulassa sovussa. Kaupungissa on useita hienoja konserttisaleja, jotka mahdollistavat suurille countrytähdille hulppeat esiintymispuitteet. Musiikin lisäksi Nashville on myös urheilukaupunki, joka näkyy  useina valtavina urheiluhalleina, suurimpia ovat tietysti NHL-joukkue Predatorsien kotihalli sekä NFL-joukkue Tennessee Titansin jalkapalloareena. Kuten muissakin musiikkikaupungeissa, niin myös Nashvillessä on oma bilekatunsa. Katua halkoo kuitenkin monikaistainen autotie, joka tekee tunnelmasta vähemmän intiimin. Eikä tietä suljettu iltaisinkaan kokonaan, tosin poliisi oli täälläkin näkyvästi esillä ja ohjasi liikennettä varmistaen näin jalankulkijoiden turvallisuuden. Katua reunusti useat musiikkibaarit, joiden etuseinä oli avattu, jolloin musiikkitarjonnan pystyi tarkastamaan kadulta käsin. Kaupungin erikoisuutena olivat useat korkeat kattoterassibaarit, joten sellaiselta mekin ensi alkuun päätimme tarkastella kaupungin menoa, ja kylläpä se olikin mukavaa, kun aurinko lämmitti ja baaria piti yllä oikein mukava mies, joka antoi ilmaisia maistiaisia oluthanoista ennen valinnan tekoa.

Nashville

Hieno konserttisali

Sillisalaatti

Kattoterassilla oli mukavaa

Näkymiä Nashvillen bilekadulle

Bilekatua halkoi monikaistainen autotie

Auringon laskettua päätimme laskeutua katutasolle ja tutustua musiikkitarjontaan, joka oli tietysti lähes yksinomaan countrya. Kävimme parissakin paikassa, ennen kuin löysimme pumpun, jonka musiikki kiinnosti meitä tarpeeksi. Menevämpi country sopii meidän makuumme paremmin, ja opimmekin pian erottamaan nyyhkymusiikinsoittajat ja menevämmät pumput tosistaan päähineiden avulla, sillä nyyhkymuusikot soittivat poikkeuksetta stetsonit päässä, kun taas nämä toiset luottivat punaniskojen lippalakkityyliin. Lippalakki ja kokoparta kuulunevatkin Nashvillen omaan univormuun, sillä niin paljon katukuvassa tällaisia miehiä näkyi. Suosikkibändimme kantava voima oli virtuoosimainen viulisti, joka sai suorastaan yleisön villiksi soolo-osuuksillaan. Nashvillen kodittomat olivat myöskin linnottautuneet tänne vilkkaimmalle kadulle, mutta he pysyivät omissa oloissaan, istuskellen aidanvierustoilla kolikkokippo edessään, eivätkä häirinneet muita kansalaisia. Näimme kadulla myös suorastaan pelottavan yhdennäköisen Donald Trump imitaattorin, jolla oli vähemmän onnistunut Kim Jong Un mukanaan. Heidän kanssaan olisi päässyt yhteiskuvaan muutamalla kolikolla, mutta tyydyimme seuraamaan touhua sivummalta. Kaikenkaikkiaan Nashvillestä jäi varsin mukava fiilis, joskaan varsinaista rakkautta ei päässytkään syntymään.

Countrymeininkiä

Nashvillen tavaramerkki: Parta ja lippis

Donald ja Kim

Illalla hotellihuoneessa koin vielä kauhunhetkiä, kun suihkuun mennessäni huomasin suuren torakan tuijottavan minua ammeen reunalta. Ilmeisesti tämä ällöttävä kaveri oli päässyt kiipeämään suihkun viemäriaukosta kylpyhuoneeseen. Mieheni oli kuitenkin niin rohkea, että suostui tappamaan puolestani tämän hirviön, sillä en olisi muuten ikinä suostunut menemään suihkuun tai jäämään ylipäätään huoneeseen nukkumaan. Eikä ihan kauhuton tai helppo tehtävä ollut torakan listiminenkään, kun kaveri oli niin vikkelä ja vilisti pian pitkin seiniä, minun kirkuessa oviaukossa, mutta saatiin se lopulta hengiltä. Ymmärrän kyllä myytin torakoiden henkiinjäämissinnikkyydestä, sillä pitkään vielä heiluivat torakan jalat roskiksessa, vaikka olikin muuten tuusannuuskana. Hieman siltikin puistatti lakanoihin hautautuminen, sillä kyllähän siitä pieni pelko jäi, että torakka olisi tuonut myös kavereita mukanaan.

Ällö torakka (kuva lainattu netistä)

Aamulla lähdimme jatkamaan taas matkaa kohti Chicagoa, mutta liian pitkä oli matka, joten oli taas välipysähdyksen paikka. Valitsimme majapaikaksemme noin 5000 asukkaan Tuscolan Illinoisin osavaltiosta. Muuta syytä valintaan ei ollut, kuin sopiva sijainti ja edullinen hotellimajoitus. Koska kaupungissa ei ollut oikeastaan mitään nähtävää, päätimme viettää taas koti-iltaa ja söimme wingsejä ja pizzaa hotellihuoneessa makoillen. ja telkkaria katsellen. Tällaisiakin iltoja välillä kaipaa, kun on muuten jatkuvasti liikkeellä ja ihmisten ympäröimänä.

Hotellilepoa tarpeseen

Illallinen kahdelle

Seuraava suunniteltu kohteemme oli aivan lyhyen matkan päässä Tuscolasta, nimittäin Arthur niminen pieni kaupunki, jonka läheisyydessä majailee Illinoisin suurin Amishiyhteisö. Arthurin asukasmäärä on noin 2000 henkeä, tähän ei ilmeisesti lasketa Amsiheja, sillä heitä asuu alueella 4000 henkeä. Nimenomaan Amishien perässä me tietysti Arthuriin lähdimme, toivoen näkevämme omin silmin näitä menneeseen aikaan jämähtäneitä uskovaisia. Amishit ovat kristittyjä, joiden elämää leimaa yksinkertaisen elämän ihannointi. Heidän mielestään kehitys on mennyt liian pitkälle ja turmellut ulkopuolisen maailman. Amishien elämän tärkeimpiä asioita vakaumuksellisen uskon lisäksi on ruumiillinen työnteko, jota he pitävät jumalallisena kutsumuksenaan. Amishien äidinkieli on pensylvaniansaksa, mutta useimmat puhuvat myös englantia sujuvasti, jota opetetaan lapsille koulussa. Amishit eivät hyväksy useimpia teknisiä laitteita, mutta saattavat hyväksyä joitakin elämää helpottavia laitteita uskontokunnan tiukkuudesta riippuen. Amishit pukeutuvat yksinkertaisen vanhoillisesti, naiset pukeutuvat pitkään mekkoon ja hilkkaan, miehet kauluspaitoihin, puvun takkiin, pitkiin hosuihin sekä lierihattuun. Miehet kasvattavat parran avioiduttuaan. Amishit ovat yksiavioisia ja perheissä on runsaasti lapsia. Kulkemiseen amishit käyttävät hevoskärryjä tai joissakin tapauksissa polkupyörää. Amishien uskonto kieltää kaikenlaisen väkivallan ja konfliktit, joten he eivät saa käydä armeijaa, toimia poliisina, vartijana tai poliitikkona. Amishien elämänrytmi on verkkaista kaikin tavoin, he arvostavat hillittyä käytöstä, aina puhumisesta kädenpuristukseen.

Arthurin katukuvaa

Heti kun lähestyimme Arthuria, ohitimme yhdet amishikärryt, olin mielissäni, sillä arvelin heidän pysyvän niin omissa oloissaan, ettei heitä juuri näy. Päästyämme kaupungin keskustaan huomasimme heitä olevan kaikkialla. Kärryjä oli parkeerattuna useiden liikkeiden pihoilla tai ajelemassa kylän raitilla. Nuoret pojat ajelivat polkupyörillä, joissa saattoi olla kärry perässä tavaran kuljettamista varten. Kuitenkin he pysyivät pääasiassa hieman syrjässä, eivätkä kävelleet kadulla, niin kuin muut kansalaiset. Ilmeisesti he kävivät vain tarpeellisilla asioillaan ja poistuivat sitten kotiinsa. He näyttivät kyllä juuri sellaiselta kuin olin tv:n perusteella kuvitellutkin. Olisin halunnut ottaa sen miljoona kuvaa, mutta olihan se hieman vaivaannuttavaa kuvata ihmisiä kovin räikeästi, joten tyydyin pääasiassa kuvaamaan vain yksinäisiä hevoskärryjä. Kaupungissa oli myös amishien omia liikkeitä, kuten ravintoloita sekä huonekalu-ja työkalukauppoja. Ihan kaupungin kupeessa oli heidän talojaan, jotka eivät juuri muuten eronneet muista taloista, paitsi pihoilla ei näkynyt autoja, ja pitkät pyykkinarut paljastivat asukkaiden luonteen. Hauska yksityiskohta oli myös varoitusmerkki, jollaista emme olleetkaan vielä nähneet, se varoitti nimittäin amishikärrystä. Oikein mielenkiintoinen kokemus tämäkin.

Amishikärryt 

Useampi kärry kaupan pihassa parkissa

Uusi ja vanha kohtaa

Amishikärryille oli myös tällaisia katoksia liikkeiden takapihoilla

Liikenteessä

Amsihipariskunta tutkiskelevat ostoksiaan

Varokaa amisheja

Vaikka en millään olisi malttanut lähteä Arthurista, jatkoimme kuitenkin lopulta matkaa kohti Chicagoa, jossa olimme perillä alkuiltapäivästä. Meillä oli ohjelmassa enää yksi asia, eli viimeisten ostosten tekeminen. Ennen kuin lähdimme kohti valtavaa outlet-ostoskeskusta, punnitsimme matkalaukut, jotta tietäisimme suunnilleen paljonko ostoksia kärsii tehdä. Matkalaukut olivat sitä mieltä, ettei kovinkaan paljon, joten tiedossa oli hyvin harkittua shoppailua. Chicagon outlet poikkesi muodoltaan totutuista, jotka ovat yleensä yksikerroksisten liikkeiden muodostamia kyliä, sillä tämä oli meille tyypillisempää monikerroksista mallia. Tämä helpotti urakkaamme satojen liikkeiden joukossa, sillä lähes kaikki meitä kiinnostavat liikkeet olivat samassa kerroksessa, lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan. Ostimme sekä tarpeellisia vaatekappaleita, että hieman luksustuotteitakin. Korsin liikkeessä oli niin huimat alennukset, että harmittaa vieläkin, ettei laukuissa ollut enemmän tilaa, sillä tuotteita olisi kannattanut ostaa sekä tuliaisiksi, että eteenpäin myytäväksi. Oli kuitenkin jo ilta, kun pääsimme takaisin hotellille, joten päätimme taas hakea ruokaa huoneeseen. Meidän tulisi illan mittaan vielä suorittaa tarkkaa pakkaamista, jotta painot pysyisivät kurissa. Haimme Denny´sistä kaksi hampurilaisateriaa kummallekin, sillä kova nälkä sai meidät hieman hulluiksi. Toki kuvittelimme purilaisten olevan normaalikokoisia, mutta ne olivatkin jättiläismäiset. No, söimme ne toiset sitten aamupalaksi, kun hotellilla ei ollut aamiaistarjoilua ja hyvin upposi hampparit myös aamiaiseksi. Sitten oli aika lentää kohti kotia, joka ei koskaan ole mieluisaa. Moni sanoo matkan jälkeen, että mukava tulla kotiin. Minusta se ei ole koskaan mukavaa, vaan olisin taaskin voinut jäädä matkalle vielä paljon pidemmäksi aikaa.

Luksusostoksia

Kotiinpaluu ei koskaan miellytä