sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Nashville-Tuscola-Arthur-Chicago

Memphisissä huomasimme, että meillä on varapäivä vielä käyttämättä. Olemme jokaisella reissullamme varanneet aina 1-2 sunnittelematonta päivää odottamattomille hidasteille, joita ei kuitenkaan onneksi ole koskaan tarvittu tähän tarkoitukseen. Otimme kartan käteen ja rupesimme katsomaan mihin me tämän yhden ylimääräisen päivän käyttäisimme Memphisin ja Chicagon välillä. Oikeastaan ainoa kiinnostava vaihtoehto oli Nashville, joka tekisi kyllä pienen mutkan reitille, mutta ei pidentäisi matkaa liian paljoa. Päätös oli siis tehty. Nukuimme hieman tavallista pidempään, koska aamiaista tarjoiltiin tavallisen kello yhdeksän sijasta kymmeneen asti, eikä tuleva ajomatkakaan olisi kuin reilut 200 mailia. Sitten lähdimme ajelemaan kohti tätä countrymusiikin kehtoa.

Ennen hotellille ajamista, kävimme tsekkaamassa Nashvillen kreikkalaisen ihmeen Parthenonin. Tämä täydellinen kopio Ateenan Parthenonista on alunperin rakennettu 1897 Tennesseen satavuotisjuhlallisuuksiin. Alkuperäinen rakennus oli tehty kuitenkin kipsistä, puusta ja tiilestä, joten se alkoi pian rapistua. Nykyinen betonirakennelma sai pysyvän muotonsa 1931. Kävimme kiertämässä rakennuksen ulkopuolta, ja olihan se varsin vaikuttava massiivisine pylväskäytävineen. Sisätiloissa toimii kaupunginmuseo, joka ei kiinnostanut meitä tarpeeksi, jotta olisimme viitsineet vaivautua, joten jatkoimme matkaa kohti majapaikkaa. Hotellimme oli vanha, mutta varsin viehättävä. Lisäksi siellä oli tehty peruskorjausta, joka oli ilmeisesti vielä hieman kesken, sillä pian saavuttuamme huoneeseemme, kävi remonttimies kysymässä kuinka kauan me huoneessa majoitumme. Huoneessa ei kyllä näkynyt päällepäin mitään keskeneräistä. Hetken levättyämme oli aika lähteä kaupungille ihmettelemään. Kävelymatka oli hieman totuttua pidempi ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, joten pian olimme lopulta hiestä märkiä.


Nashvillen Parthenon

Komea pytinki

Vaikuttavat pylväskäytävät

Parthenonin pihamaalla

Nashvillen viehättävä huone


Päätimme käydä ensin Johnny Cash-museossa, sillä se menisi pian kiinni. Johnny asui Nashvillessä myöhäisvuotensa ja myös kuoli siellä, joten tämä, sekä se, että Cash on yksi tunnetuimmista coyntrymusiikkitähdistä, oikeuttaa museon sijainnin nimenomaan Nashvillessä. Itse kiinnostuin aikoinani tästä monikerroksisesta persoonasta nähtyäni hänestä kertovan elokuvan, jonka jälkeen luin elämänkerran ja tutustuin lähemmin musiikkiin. Johnnyn persoona oli hyvin ristiriitainen ja siksikin kovin kiinnostava, hän oli monella tapaa paha poika, mutta myös hyvin uskonnollinen, rakastettava ja antelias. Ehkä tämän vuoksi hän ei koskaan täysin tuntunut löytävän myöskään omaa musiikillista tietään, vaan kokeili vähän kaikenlaista, onnistumatta missään ihan täydellisesti ja koki tämän vuoksi suurta tuskaa. Museossa oli monenlaista Cashiin liittyvää esineistöä, joista mielenkiintoisimmaksi koin hänen kirjoittamansa kirjeet ja päiväkirjat, jotka antoivat lisää osviittaa herran sisimmästä. Kiinnostavia olivat myös monet musiikilliset näytteet, joita saattoi kuunnella kuulokkeilla ympäri museon. Olin kyllä ihastuksissani, mutta nimenomaan se, että tietää henkilöstä niin paljon, antaa enemmän ulottuvuutta myös museokokemukselle.


Johnny Cash-museo

Vuosikirja, löydätkö Johnnyn?

Musiikkinäytteitä kuuntelemassa

Kirjeet olivat kiinnostavia

Minä ja John

Musiikkivideostakin tuttu tuoli


Museokierroksen jälkeen kiertelimme hieman kaupunkia. Nashville on erikoinen sillisalaatti, jonka maisemaa halkoo modernit pilvenpiirtäjät ja historialliset rakennukset sulassa sovussa. Kaupungissa on useita hienoja konserttisaleja, jotka mahdollistavat suurille countrytähdille hulppeat esiintymispuitteet. Musiikin lisäksi Nashville on myös urheilukaupunki, joka näkyy  useina valtavina urheiluhalleina, suurimpia ovat tietysti NHL-joukkue Predatorsien kotihalli sekä NFL-joukkue Tennessee Titansin jalkapalloareena. Kuten muissakin musiikkikaupungeissa, niin myös Nashvillessä on oma bilekatunsa. Katua halkoo kuitenkin monikaistainen autotie, joka tekee tunnelmasta vähemmän intiimin. Eikä tietä suljettu iltaisinkaan kokonaan, tosin poliisi oli täälläkin näkyvästi esillä ja ohjasi liikennettä varmistaen näin jalankulkijoiden turvallisuuden. Katua reunusti useat musiikkibaarit, joiden etuseinä oli avattu, jolloin musiikkitarjonnan pystyi tarkastamaan kadulta käsin. Kaupungin erikoisuutena olivat useat korkeat kattoterassibaarit, joten sellaiselta mekin ensi alkuun päätimme tarkastella kaupungin menoa, ja kylläpä se olikin mukavaa, kun aurinko lämmitti ja baaria piti yllä oikein mukava mies, joka antoi ilmaisia maistiaisia oluthanoista ennen valinnan tekoa.


Nashville

Hieno konserttisali

Sillisalaatti
Kattoterassilla oli mukavaa



Näkymiä Nashvillen bilekadulle

Bilekatua halkoi monikaistainen autotie


Auringon laskettua päätimme laskeutua katutasolle ja tutustua musiikkitarjontaan, joka oli tietysti lähes yksinomaan countrya. Kävimme parissakin paikassa, ennen kuin löysimme pumpun, jonka musiikki kiinnosti meitä tarpeeksi. Menevämpi country sopii meidän makuumme paremmin, ja opimmekin pian erottamaan nyyhkymusiikinsoittajat ja menevämmät pumput tosistaan päähineiden avulla, sillä nyyhkymuusikot soittivat poikkeuksetta stetsonit päässä, kun taas nämä toiset luottivat punaniskojen lippalakkityyliin. Lippalakki ja kokoparta kuulunevatkin Nashvillen omaan univormuun, sillä niin paljon katukuvassa tällaisia miehiä näkyi. Suosikkibändimme kantava voima oli virtuoosimainen viulisti, joka sai suorastaan yleisön villiksi soolo-osuuksillaan. Nashvillen kodittomat olivat myöskin linnottautuneet tänne vilkkaimmalle kadulle, mutta he pysyivät omissa oloissaan, istuskellen aidanvierustoilla kolikkokippo edessään, eivätkä häirinneet muita kansalaisia. Näimme kadulla myös suorastaan pelottavan yhdennäköisen Donald Trump imitaattorin, jolla oli vähemmän onnistunut Kim Jong Un mukanaan. Heidän kanssaan olisi päässyt yhteiskuvaan muutamalla kolikolla, mutta tyydyimme seuraamaan touhua sivummalta. Kaikenkaikkiaan Nashvillestä jäi varsin mukava fiilis, joskaan varsinaista rakkautta ei päässytkään syntymään.


Countrymeininkiä


Nashvillen tavaramerkki: Parta ja lippis

Donald ja Kim


Illalla hotellihuoneessa koin vielä kauhunhetkiä, kun suihkuun mennessäni huomasin suuren torakan tuijottavan minua ammeen reunalta. Ilmeisesti tämä ällöttävä kaveri oli päässyt kiipeämään suihkun viemäriaukosta kylpyhuoneeseen. Mieheni oli kuitenkin niin rohkea, että suostui tappamaan puolestani tämän hirviön, sillä en olisi muuten ikinä suostunut menemään suihkuun tai jäämään ylipäätään huoneeseen nukkumaan. Eikä ihan kauhuton tai helppo tehtävä ollut torakan listiminenkään, kun kaveri oli niin vikkelä ja vilisti pian pitkin seiniä, minun kirkuessa oviaukossa, mutta saatiin se lopulta hengiltä. Ymmärrän kyllä myytin torakoiden henkiinjäämissinnikkyydestä, sillä pitkään vielä heiluivat torakan jalat roskiksessa, vaikka olikin muuten tuusannuuskana. Hieman siltikin puistatti lakanoihin hautautuminen, sillä kyllähän siitä pieni pelko jäi, että torakka olisi tuonut myös kavereita mukanaan.

Ällö torakka (kuva lainattu netistä)

Aamulla lähdimme jatkamaan taas matkaa kohti Chicagoa, mutta liian pitkä oli matka, joten oli taas välipysähdyksen paikka. Valitsimme majapaikaksemme noin 5000 asukkaan Tuscolan Illinoisin osavaltiosta. Muuta syytä valintaan ei ollut, kuin sopiva sijainti ja edullinen hotellimajoitus. Koska kaupungissa ei ollut oikeastaan mitään nähtävää, päätimme viettää taas koti-iltaa ja söimme wingsejä ja pizzaa hotellihuoneessa makoillen. ja telkkaria katsellen. Tällaisiakin iltoja välillä kaipaa, kun on muuten jatkuvasti liikkeellä ja ihmisten ympäröimänä.

Hotellilepoa tarpeseen

Illallinen kahdelle


Seuraava suunniteltu kohteemme oli aivan lyhyen matkan päässä Tuscolasta, nimittäin Arthur niminen pieni kaupunki, jonka läheisyydessä majailee Illinoisin suurin Amishiyhteisö. Arthurin asukasmäärä on noin 2000 henkeä, tähän ei ilmeisesti lasketa Amsiheja, sillä heitä asuu alueella 4000 henkeä. Nimenomaan Amishien perässä me tietysti Arthuriin lähdimme, toivoen näkevämme omin silmin näitä menneeseen aikaan jämähtäneitä uskovaisia. Amishit ovat kristittyjä, joiden elämää leimaa yksinkertaisen elämän ihannointi. Heidän mielestään kehitys on mennyt liian pitkälle ja turmellut ulkopuolisen maailman. Amishien elämän tärkeimpiä asioita vakaumuksellisen uskon lisäksi on ruumiillinen työnteko, jota he pitävät jumalallisena kutsumuksenaan. Amishien äidinkieli on pensylvaniansaksa, mutta useimmat puhuvat myös englantia sujuvasti, jota opetetaan lapsille koulussa. Amishit eivät hyväksy useimpia teknisiä laitteita, mutta saattavat hyväksyä joitakin elämää helpottavia laitteita uskontokunnan tiukkuudesta riippuen. Amishit pukeutuvat yksinkertaisen vanhoillisesti, naiset pukeutuvat pitkään mekkoon ja hilkkaan, miehet kauluspaitoihin, puvun takkiin, pitkiin hosuihin sekä lierihattuun. Miehet kasvattavat parran avioiduttuaan. Amishit ovat yksiavioisia ja perheissä on runsaasti lapsia. Kulkemiseen amishit käyttävät hevoskärryjä tai joissakin tapauksissa polkupyörää. Amishien uskonto kieltää kaikenlaisen väkivallan ja konfliktit, joten he eivät saa käydä armeijaa, toimia poliisina, vartijana tai poliitikkona. Amishien elämänrytmi on verkkaista kaikin tavoin, he arvostavat hillittyä käytöstä, aina puhumisesta kädenpuristukseen.

Arthurin katukuvaa


Heti kun lähestyimme Arthuria, ohitimme yhdet amishikärryt, olin mielissäni, sillä arvelin heidän pysyvän niin omissa oloissaan, ettei heitä juuri näy. Päästyämme kaupungin keskustaan huomasimme heitä olevan kaikkialla. Kärryjä oli parkeerattuna useiden liikkeiden pihoilla tai ajelemassa kylän raitilla. Nuoret pojat ajelivat polkupyörillä, joissa saattoi olla kärry perässä tavaran kuljettamista varten. Kuitenkin he pysyivät pääasiassa hieman syrjässä, eivätkä kävelleet kadulla, niin kuin muut kansalaiset. Ilmeisesti he kävivät vain tarpeellisilla asioillaan ja poistuivat sitten kotiinsa. He näyttivät kyllä juuri sellaiselta kuin olin tv:n perusteella kuvitellutkin. Olisin halunnut ottaa sen miljoona kuvaa, mutta olihan se hieman vaivaannuttavaa kuvata ihmisiä kovin räikeästi, joten tyydyin pääasiassa kuvaamaan vain yksinäisiä hevoskärryjä. Kaupungissa oli myös amishien omia liikkeitä, kuten ravintoloita sekä huonekalu-ja työkalukauppoja. Ihan kaupungin kupeessa oli heidän talojaan, jotka eivät juuri muuten eronneet muista taloista, paitsi pihoilla ei näkynyt autoja, ja pitkät pyykkinarut paljastivat asukkaiden luonteen. Hauska yksityiskohta oli myös varoitusmerkki, jollaista emme olleetkaan vielä nähneet, se varoitti nimittäin amishikärrystä. Oikein mielenkiintoinen kokemus tämäkin.

Amishikärryt 


Useampi kärry kaupan pihassa parkissa


Uusi ja vanha kohtaa

Amishikärryille oli myös tällaisia katoksia liikkeiden takapihoilla

Liikenteessä

Amsihipariskunta tutkiskelevat ostoksiaan

Varokaa amisheja

Vaikka en millään olisi malttanut lähteä Arthurista, jatkoimme kuitenkin lopulta matkaa kohti Chicagoa, jossa olimme perillä alkuiltapäivästä. Meillä oli ohjelmassa enää yksi asia, eli viimeisten ostosten tekeminen. Ennen kuin lähdimme kohti valtavaa outlet-ostoskeskusta, punnitsimme matkalaukut, jotta tietäisimme suunnilleen paljonko ostoksia kärsii tehdä. Matkalaukut olivat sitä mieltä, ettei kovinkaan paljon, joten tiedossa oli hyvin harkittua shoppailua. Chicagon outlet poikkesi muodoltaan totutuista, jotka ovat yleensä yksikerroksisten liikkeiden muodostamia kyliä, sillä tämä oli meille tyypillisempää monikerroksista mallia. Tämä helpotti urakkaamme satojen liikkeiden joukossa, sillä lähes kaikki meitä kiinnostavat liikkeet olivat samassa kerroksessa, lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan. Ostimme sekä tarpeellisia vaatekappaleita, että hieman luksustuotteitakin. Korsin liikkeessä oli niin huimat alennukset, että harmittaa vieläkin, ettei laukuissa ollut enemmän tilaa, sillä tuotteita olisi kannattanut ostaa sekä tuliaisiksi, että eteenpäin myytäväksi. Oli kuitenkin jo ilta, kun pääsimme takaisin hotellille, joten päätimme taas hakea ruokaa huoneeseen. Meidän tulisi illan mittaan vielä suorittaa tarkkaa pakkaamista, jotta painot pysyisivät kurissa. Haimme Denny´sistä kaksi hampurilaisateriaa kummallekin, sillä kova nälkä sai meidät hieman hulluiksi. Toki kuvittelimme purilaisten olevan normaalikokoisia, mutta ne olivatkin jättiläismäiset. No, söimme ne toiset sitten aamupalaksi, kun hotellilla ei ollut aamiaistarjoilua ja hyvin upposi hampparit myös aamiaiseksi. Sitten oli aika lentää kohti kotia, joka ei koskaan ole mieluisaa. Moni sanoo matkan jälkeen, että mukava tulla kotiin. Minusta se ei ole koskaan mukavaa, vaan olisin taaskin voinut jäädä matkalle vielä paljon pidemmäksi aikaa.


Luksusostoksia

Kotiinpaluu ei koskaan miellytä



sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Memphis

Dallasin jälkeen oli aika karistaa Texasin pölyt kannoista ja siirtyä Tennesseen osavaltioon, eli Memphisiin. Täällä kävimme jo kaksi vuotta sitten ja tykästyttiin kovasti. Edellisellä reissulla vain itse Mephis ja Beale Street jäi turhan vähäiselle huomiolle, sillä Graceland ja Sun Studiossa vierailu, veivät yhden yön vierailusta aimo siivun. Kuitenkin nimenomaan Bealen tunnelma ja silloinen iki-ihana Johnny Cashiä soittava bändi, saivat meidät palaamaan takaisin. Ei voinut muuta kuin toivoa, että sama taika olisi edelleen tallella. Jotta tällä kertaa saisimme riittävän annoksen Memphisin tunnelmaa, päätimme viettää siellä kaksi yötä. Tällä kertaa hotelli oli kallein tähänastisista, sillä meille oli kertynyt kaksi palkintoyötä, ja päätimme käyttää ne tänne. Vaikka huone ei sinällään ollut juuri muita kummempi, oli hotelli kuitenkin ihan uusi ja aamiainen ihan omaa luokkaansa. Myös sijainti oli hyvä. Amerikkalaiset ovat aika vaativia hotelli/motelliasiakkaita, joten mikäli majapaikka on saanut edes ihan ok arvostelut, on se todennäköisesti suomalaiseen makuun riittävän hyvä. Huoneet ovat lähes poikkeuksetta todella tilavia ja siistejä. Niissä on aina jääkaappi, kahvinkeitin tykötarpeineen, mikro sekä kunnon televisio. Vuoteita rakastan kaikista eniten, sillä ne ovat suuria, korkeita ja muhkeita. Aamupalat eivät koskaan ole yhtä hulppeita, mitä suomalaisissa hotelleissa, ja taso vaihteleekin todella paljon. Parhaimillaan on tarjolla jotain lämmintä, joka on yleensä munakokkelia ja makkaraa. Joskus tarjolla voi olla myös pekonia tai biscuit and gravyä. Yleisimmin tarjolla on paahtoleipää, bageleita, muffinseja, muroja, puuroa, jugurttia ja itse paistettavia vohveleita tai pannukakkuja. Leikkeleitä, juustosiivuja tai kasviksia ei ole tarjolla koskaan. Leivän päälle on tarjolla voita, sulatejuustoa, hilloja ja tietysti maapähkinävoita. Juomaksi on kahvia, teetä, vettä ja mehuja. Pahimmillaan aamupalaa ei ole ollenkaan, tai se kattaa vain kahvin ja leivoksen. Hinta yöltä vaihteli kovasti riippuen kaupungin koosta ja hotellin sijainnista. Siksi valitsimmekin usein mahdollisismman pieniä kaupunkeja ja sijainteja keskustan ulkopuolella, silloin kun majapaikan sijainnilla ei ollut meille väliä. Tällöin majoituksen hinnaksi yöltä, tuli maksamaan keskimäärin 60 dollaria yöltä.

Memphis sijaitsee Mississippijoen varrella

Memphisin hotelli oli ihan uusi

San Antonion huone oli pienin

Huoneet olivat yleensä tilavia ja sängyt leveitä

Lebanonin huone oli kulunein

Pariin kertaan meillä oli kaksi parisänkyä samassa huoneessa

Hyvin tyypillinen huone

Kirjauduttuamme hotelliin, lähdimme kohti Mempihisin keskustaa, kiersimme kuuluisan hotelli Peabodyn kautta. Hotelli on kuuluisa lähinnä ankoistaan, jotka asuvat palatsissaan kattoterassilla. Joka päivä klo 11 ankat marssivat punaista mattoa pitkin aulassa sijaitsevalle suihkulähteelle, jossa ne uiskentelevat klo 17 asti ja palaavat takaisin residenssiinsä. Emme kuitenkaan viitsineet mennä hotellin sisälle, koska emme tienneet oliko se edes sallittua muille, kuin hotellin asiakkaille. Ankat ovat olleet hotellin vetonauloina vuodesta 1933, kun eräs vieras laittoi omat ankkansa väliaikaisesti suihkulähteeseen uimaan, kun ei keksinyt niille muutakaan paikkaa ja muut hotellivieraat olivat tästä aivan haltioituneita. Hotellin ulkopuolella ankoista kertoi oma walk of fame, jossa ankan räpylöiden kuvat kiersivät hotellia ympäröivää katua. Seuraavaksi päätimme käväistä Rock´n Soul-museossa, joka kertoi tarinan alueen musiikkihistoriasta, ja esillä oli eri teemojen esineistöä kultakin aikakaudelta. Museota kierrettiin kuulokkeet päässä, ja numeroitujen kokonaisuuksien kohdalla saimme kuulla tarinan esineistöön liittyen. Kuulimme, miten kaikki lähti orjien peltolauluista ja kehittyi bluesin ja soulin kautta rock´n rolliksi. Mielenkiintoinen pläjäys kaikenkaikkiaan.

Peabodyn walk of fame

Kuuluisa hotelli

Ensimmäinen jukeboxi oli tällainen

Kuulokkeista kuulimme tarinoita musiikkihistoriasta

B.B Kingin kitara

Seuraavaksi olikin jo illallisen aika. Koska olimme Memphisissä halusin ehdottomasti jo vihdoinkin päästä syömään yhtä suurimmista herkuistani, eli fried chickeniä. Käytän ruoasta mielelläni juuri sen englanninkielistä nimeä, koska se mielestäni kuvaa sitä parhaiten, eikä suomenkielessä ole tarpeeksi hyvää vastinetta. Suomeksi kai se kuitenkin olisi uppopaistettu kana. Kana siis upotetaan ensin frittitaikinaan, pinnalle tulee vielä korppujauhopinta ja sitten se uppopaistetaan kuumassa öljyssä, silloin lopputuloksena on äärimmäisen rapea pinta ja mehukas sisus, tai ainakin se on päämääränä. Toiset ravintolat onnistuvat siinä paremmin kuin toiset, mtta aina se on minulle kuitenkin maistunut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ruokalaji on lähtöisin etelävaltioiden mustien mammojen keittiöstä. Nyt meille oli luvassa fried chickenin parhaimmistoa, sillä suuntasimme maailmankuuluun kanaravintolaan, jonka listalta ei muuta löydykkään. Ravintola tarjoaa siis ainoastaan erilaisia fried chicken annoksia, joka lähinnä tarkoitti, että annokseen sai valita erilaisia osia haluamansa määrän. Eli sai valita vain siipiä, koipipaloja tai rintaa, tai sopivan lajitelman näistä. Ravintolan ruoka lupaili hyvää, sillä sinne oli kova tungos. Ihmisiä oli ulkona odottamassa jo melkoinen määrä saavuttuamme paikalle, ja lisää saapui meidän jälkeemmekin. Tarjoilija otti nimen ja ruokailijoiden määrän ylös listaan, ja huuteli sitten asiakkaita sisään sitä mukaa, kun pöytiä vapautui. Odottelimme lopulta noin tunnin, mutta ei se tuntunut liian pahalta uhraukselta tämän herkun edessä. Ja kun lopulta pääsimme syömään ymmärsimme välittömästi suosion syyn, sillä tämä oli aivan kevyesti ylitse muiden. Kanan palat olivat erinomaisesti maustettuja, joka monesti tässä ruokalajissa onkin se suurin puute. Juuri sopivan tulista ja suolaista, erittäin rapeaa ja mehukasta, siis aivan täydellistä. Ruoka oli niin hyvää, ettei puolikkaan kanan syöminen tuottanut edes minulle ongelmaa, vaan upposi ihan kevyesti sisuksiin.


Suosittu kanaravintola

Fried Chicken oli parasta koskaan


Sitten vihdoin kohti Beale Streetiä, joka on Memphisin bilekatu ja bluesmusiikin keskiö. Vaikka Blues on se suosituin musiikinlaji, on tarjolla toki muutakin, kuten soulia, countrya, rock ja jazziakin. Parasta kadulla on kuitenkin sen tunnelma, joka sopii meille niin paljon paremmin, kuin mikään muista maan bilekaduista, joissa olemme käyneet. Katu on iltaisin täysin suljettu liikenteeltä ja useat poliisit partioivat kadulla, tämä ilmeisesti osaltaan varmistaa sen, että kadulla on mukavan rauhallinen, jopa perheystävällinen tunnelma. Ja kadulla viihtyvätkin niin perheet, kuin ihan kaiken ikäiset ihmiset. Bourbon Streetillä New Orleansissa häiritsivät useat isoääniset bileporukat ja sen kaoottisuus, Austinissa nuhjuisuus ja pelottavat kadun asukit, mutta Memphisissä tunnelma on juuri oikeanlainen, jotta siellä voi aidosti viihtyä. On vaikea selittää ja tietää, miksi ja miten juuri täällä on niin erilainen fiilis, mutta niin se vain on. Tuntuu, että ihmiset ovat hyväntuulisia, mutteivat liian kännisiä ja tunnelma on vaan mukavan letkeä, juuri sopiva vähän aikuisempaan makuun. Kävimme huviksemme katsomassa baaria, jossa viimeksi viihdyimme erinomaisesti Johnny Cash covereita kuunnellen, mutta nyt paikassa ei ollut valittevasti live-musiikkia tarjolla. Hauskaa oli kuitenkin huomata, että sama bändi esiintyy paikassa edelleen torstaista sunnuntaihin, me olimme vain päivän myöhässä. Mainittakoon vielä se, että Bealen rauhallinen ja miellyttävä tunnelma ei johdu vain siitä, että oli sunnuntai, sillä viimeksi olimme siellä lauantaina ja tunnelma oli silloinkin yhtä miellyttävä, vaikka ihmisiä oli enemmän liikkeellä. Valitsimme lopulta erään baarin jonka bluesmusiikki miellytti ulkoakuunneltuna korvaa riittävän hyvin. Viihdyimmekin baarissa pari tuntia, lähes puoleen yöhön asti, jolloin bändi lopulta lopetti esityksensä.


Beale Street auringonlaskun aikaan


Poliisit turvasivat rauhallisen tunnelman

Kadulla oli mukava tunnelma


Seuraavana aamupäivänä olikin jo aika lähteä shoppailemaan, eikä ajankohta olisikaan voinut olla parempi, sillä oli Labor Day. Labor Day on USA:n työläisten juhlapäivä ja yleinen vapaapäivä, jota usein vietetään perheen kesken grillaten, piknikillä tai jopa matkustaen. Sitä pidetään myös virallisena kesän loppumisen päivänä, sillä koulut alkavat heti päivän jälkeen, jota vietetään aina syyskuun ensimmäisenä maanantaina. Tätä päivää ympäröi myös lukuisat alennusmyynnit, sillä pitkän vapaan viikonlopun aikana arvellaan ihmisillä olevan erityistä aikaa shoppailuun. Labor Day- tarjouksia tarjoaakin jokainen liike, jopa pikaruokaravintoloilla on omat tarjouksensa. Me valitsimme ostospaikaksemme Tangerin Outlet-kylän, joka tarjosi mukavasti erilaisia merkkiliikkeitä. Minua houkutteli eniten Sunglass Hut ja Michael Korsin liike, joissa molemmissa oli huikeita 60-70% alennuksia, joten luksustuotteita sai suorastaan naurettavan halvalla. Suorastaan harmitti, kun tiesimme, ettei matkalaukkujen paino anna hirveästi armoa ostosten suhteen, joita täytyi tehdä siis harkiten. Löysimme kuitenkin molemmat omia suosikkituotteitamme pahimpaan shoppilunnälkään. Aiemmin olemme lähteneet matkaan melkein tyhjillä laukuilla ja ostaneet matkanvarrelta lähes kaikki käyttövaatteet, joten shoppailuakin on voinut tehdä huolettomammin. Nyt meidän budjettimme oli pienempi, ja varsinaista shoppiluhetkeä piti odottaa tilipäivään saakka, joten omia vaatteita ja tarvikkeita oli pakko pakata mukaan paljon enemmän.

Shoppailumestassa

Lepotauko ostosten lomassa


Shoppailun jälkeen palasimme Bealelle, nyt ensimmäistä kertaa ihan päiväsaikaan ja sepäs olikin erityisen mukavaa. Kadun varrella on parikin ulkoilmalavaa, joiden vieressä kioskiluukut myyvät juomia erityisen edullisesti. Suuresta oluesta veloitettiin vain 2,5 dollaria, joka on enemmän kuin puolta halvempaa, kuin baareissa yleensä. Koska aurinko paistoi ja olimme lopulta olleet ulkona tällä matkalla liian vähän, päätimme jäädä ulos, vaikka emme vielä tienneet mitä soittimiaan virittelevä bändi aikoi soittaa. Bluesiahan sieltä sitten tuli, mutta mikä parasta, solistina oli kerrassaan hurmaava vanhempi mies, jonka elämää nähnyt ääni antoi bluesmusiikille juuri sopivaa sielukkuutta. Lisäksi tämän herran eläväinen yleisöä huomioiva esiintyminen oli erityisen viihdyttävää. Oli mukavaa, kun hän välillä lauloi suoraan minulle, ja toki vuorollaan lähes jokaiselle naiselle yleisössä. Myös muut muusikot olivat todella taitavia, niin kuin jokaisessa bändissä täällä tuppaa olemaan. Memphisissä näimme ensimmäistä kertaa sähköpotkulautoja vapaassa yleisökäytössä. Vuokraus tapahtui kännykkäsovelluksella, ja laudan sai ottaa ja palauttaa minne vain kaupungissa. Todella hyvä idea, olisimme itsekin varmasti käyttäneet, mikäli välimatkat olisivat olleet pidemmät.

Päiväsaikaan Beale oli vieläkin rauhallisempi

Kitarat kuuluivat kaikkialla kaupungin statukseen

Puistossa Bluesia

Iso olut maksoi vain 2,5 dollaria

Hurmaava blues-setä

Sähköpotkulautoja oli ympäri kaupungin


Välillä kävimme lounaalla ja illallisella, mutta muuten koko päivä oli varattu musiikille ja yleiselle hengaamiselle Beale Streetillä, joka olikin ihan parasta. Myöhemmin illalla huomasimme, että sama herra oli laulamassa toisella ulkoilmalavalla, toisen bändin kanssa, joten kävimme katsomassa tätäkin esitystä. Oli hauskaa, että solisti muisti meidät ja tervehti iloisesti, kun näki meidän tulevan yleisön joukkoon. Kävimme tämänkin jälkeen vielä kahdessa baarissa nauttimassa musiikista, toisessa olikin virkistävänä vaihteluna taitava trio, joka esitti meneviä country- ja rock-kappaleita. Viihdyttäviä olivat myös välispiikit, joissa esiintyjät yleensä kinastelivat leikkisästi keskenään. Välillä he kysyivät yleisöltä biisitoiveita tai höpöttivät muuten vain. Meiltäkin he kysyivät, että mistä me ollaan kotoisin ja sain lopulta toistaa sen kolme kertaa, jotta tyyppi oli lopulta varma kuulemastaan. Yleensä se, että kerromme kotimaamme, on tehokkain tapa tappaa keskustelu siihen, sillä eihän amerikkalaiset keksi sanottavaa, kun eivät yleensä tiedä maastamme mitään. Ja jos keksivätkin, se siirtyy pian johonkin muuhun pohjoismaahan, josta he ehkä tietävät jotakin, niin nytkin, mutta parempi sekin kuin hiljaisuus. Bändin rumpali nimittäin kertoi olleensa Norjassa, ja pitäneensä maasta niin paljon, että oli ollut kolme kuukautta yli viisumiaikansa ja jääneensä siitä kiinni. Lisäksi hän oli ollut niin hölmö, että kun virkailija oli kysynyt mitä hän siellä teki, hän myönsi tehneensä töitä, koska viina Norjassa on niin kallista, että oli pakko. Lopulta kello läheni taas puoltayötä, joten katsoimme viisammaksi lähteä nukkumaan, sillä seuraavana päivänä oli taas jatkettava matkaakin.


Ja meillä oli niin mukavaa!