Lebanon-Tulsa-Wichita Falls

Vaikka Lebanon muuten olikin ihan jees paikka, olin tyytyväinen lähdöstämme, sillä motellimme oli epämukavin koskaan. Huone oli kulunut ja nuhjuinen, moni asia oli vaihtoa vailla, kuten tyynyt ja liinavatteet, jotka olivat kuluneita ja kellastuneita. Huone oli kuitenkin siisti ja puhdas mikä on tärkeintä. Ihmettelen kyllä suuresti hotellin saamia kohtalaisen hyviä arvosteluita, ehkä ihan mukavalla aamupalalla oli osuutta asiaan.

Jatkoimme jälleen Route 66:n seuraamista, mutta tässä vaiheessa emme enää kierrelleet ihan jokaista paikkaa, eikä pysähdyttykään edes kaikissa tienvarsinähtävyyksissä. Silti tälle osuudelle osui valtava määrä erilaisia huoltoasemia, hotelleja ja ravintoloita. Harvinaisimmasta päästä oli Lebanonissa sijaitseva kauppa, joka on ollut toiminnassa 30-luvulta saakka ja sama perhe pyörittää kauppaa edelleen. Varsinainen aarreaitta oli Gary´s Gay Parita, Paris Springsissä. Itse Gary on jo menehtynyt, mutta hänen poikansa George jatkaa toimintaa yhtä ystävällisellä otteella, kun Garykin on kuulemma aikoinaan tehnyt. Hän ei ollut heti paikalla, mutta kiirehti meidät huomattuaan taloltaan meitä kättelemään ja jututtamaan. Huoltoaseman pihassa oleva talli pullisteli vanhaa tavaraa Coca Cola krääsästä öljyprkkeihin ja moninaisiin kyltteihin. Tallin takana seisoi vielä vanha maitoauto, jota George kehoitti myös käymässä katsomassa, hän oli selvästi hyvin ylpeä kokoelmasta.

Wrinksin kauppa on ollut vuosikymmeniä samalla perheellä

Pähee kuormuri

Myös Mungler Moss Motel kestitsee asiakaita edelleen

Helsinkiin on pitkä matka

Hylätty majatalo

Gary´s Gay Parita oli metka paikka

Garyn mesta oli aarteita pullollaan

Cokis hirmun sormia syyhysi

Vanha Maitoauto

Garyltä myös tämä

Löytyi vielä toinenkin vanha Drive-in teatteri

Mahottoman söpö pikku bensis

Huoltamot ovat parhaiten säilyneet reitillä

50-luvun dinerissa kävimme varsin maittavilla burgereilla

Ihanaa lännentyyliä

Vanha kahvila oli säilytetty, vaikka tiet kulkivat molemmin puolin

Mielenkiintoinen kohde oli myös kansantaiteilija Ed Gallowayn perustama toteemipaalupuisto, joka on saanut alkunsa 1937, kun taiteilija kiinnostui intiaanikulttuurista. Hän taiteili puistoon useita toteemipaaluja, joista suurin on yli 27 metriä korkea. Korkein toteemi olikin taiteilijan ensimmäinen ja hän tekikin sitä pitkään vuosina 1937-1948. Pienemmät paalut on tehty 50- ja 60-luvun välillä. Puistossa on myös samaisen taiteilijan sunnittelemia mielikuvituksellisia piknick-pöytiä ja nuotiopaikkoja, joten kohde on sunniteltu alunperinkin yleisön iloksi.

Toteemipuistossa

Toteemipuiston piknick-pöydässä

Hauska paikka oli myös huoltoasema, jonka pihalla seisovista vanhoista autoista yksi on toiminut yhden Cars- eli Autot-elokuvan hahmon esikuvana. Huoltoasema on toiminut aiemmin nimellä Four Woman On The Route, mutta on elokuvan innottaimana muuttanut nimensä Cars On The Routeksi, ja pihamaan kaikki autot ovat saaneet kasvot elokuvan mukaisella tavalla.

Cars on the Route

Keskimmäinen autoista on se elokuvatähti

Seuraavaksi yövyimme n. 400 000 asukkaan Tulsassa, joka tuntui melkein liian isolta ja äänekkäältä rauhallisen n.400 asukkaan Lebanonin jälkeen. Hotellihuone oli kuitenkin taas taattua keskitason laatua, jossa ei ollut valittamisen sijaa. Yöpymisen jälkeen matka jatkui Mother Roadiksikin tituleerattua reittiä kohti Wicita Falsia. Sitä ennen kävimme kuitenkin katsastamassa USA:n kuudenneksi korkeita patsasta Golden Drilleriä. Patsas on rakennettu 1952 erään öljy-yhtiön symboliksi. Patsas on ollut alunperin täysin kullanruskea, mutta nyt se oli valitettavasti joutunut pukemaan mainospaidan päällensä.

Golden Drilleri oli pilattu ällöttävällä mainospaidalla

Seuraavaa kohdetta olinkin odottanut jo yli kaksi vuotta, kun edellisellä reissullamme sain harmikseni huomata, ettei se osunutkaan reitille. En oikein ymmärrä itsekkään fiksaatiotani tätä sinistä valasta kohtaan, mutta siitä lähtien kun näin sen kuvan opaskirjassamme, ihastuin siihen samoin tein. Kyseessä on 60-luvun alussa rakennettu vesipuiston esiaste. Uimalammessa kököttävä sininen valas, jonka suun kautta kuljetaan valaan vatsaan, josta on kahdet tikapuut valaan päälle, kahdet lampeen, sekä kaksi liukumäkeä suoraan veteen. Kerrassaan ihastuttavalla valaalla keikkuu myös lipalakki päälaellaan. Nykyään valas raukka on aika tavalla toimeton, sillä lammessa ei saa enää edes uida, mutta voin kuviteella minkälaista riemua se on aikoinaan lapsille tuonut. Nykyään se saa vain patsastella valokuvamallina ohikulkijoille.

Valaspuistoon menossa

Minä ja ihailemani valas

Arcadia tarjoaa nähtävyydeksi hieman erilaisen pytingin, nimittäin 1898 vuonna rakennetun pyöreän heinäladon. Itseä ei oikein olisi huvittanut lähteä katsomaan tätä latoa sen tarkemmin, mutta onneksi mentiin, sillä ladon historiasta oli kertomassa sen omistaja neljännessä polvessa. Tämä yhdeksänkymppinen mies oli aivan mainio ja tarinat mukavaa kuunneltavaa. Hän mm. kertoi, kuinka hänen isoisoisänsä oli aikoiaan saanut tilan maat haltuunsa. Kun intiaanit aikoinaan häädettiin mailtaan, ne ositettiin. Viljelysmaa oli hyvin haluttua, joten myytävälle maalle oli valtavat määrät ostajia. Tilanne haluttiin ratkaista reilulla kilpailulla, jossa nopeus oli valttia. Järjestettiin kilpailuja, jossa aina yhtäpitkän matkan päästä ensimmäisenä paikalle saapunut sai luvan ostaa maan. Tämä isoisoisä oli sitten valjastanut kylän nopeimman hevosen ja voittanut kilpailun. Tämä vanha herra kertoi myös hieman henkilökohtaisesta elämästään, ehkä sen innottaimana, että meitä oli kaksi pariskuntaa häntä kuuntelemassa. Herran mielestä se, että ihmisellä on rakas vierellään on tärkeintä. Hänellä itsellään oli jo kolmas "lovely lady" vierellään. Ensimmäisen vaimon kanssa hän ehti olla naimisissa 20-vuotta, kunnes vaimo kuoli, ja lapset rohkaisivat häntä etsimään uuden, koska oli liian nuori ollakseen yksin. Toisen vaimon kanssa hän oli naimisissa 45-vuotta ja tämäkin kuoli, jolloin lapsenlapset olivat sitä mieltä, että hän on liian nuori ollakseen yksin. Nykyisen mielitietyn kanssa he olivat seurustellet vasta muutaman kuukauden ja edessämme seisoi korviaan myöten rakastunut mies. Vinkiksi mies antoi, että pitää kulkea aina käsikädessä ja huomioida toista joka päivä. Ladossa oli vintti, jota käytettiin tanssilavana, siellä tanssiminen antaa kuulemma erityistä onnea rakkauteen, joten pitihän meidän käydä siellä muutama tanssiaskel ottamassa.

Lato vuodelta 1898

Ladon ylisillä tanssimme

Arcadiasta löytyi myös toinen kiintoisa paikka, jossa oli aivan pakko käydä. Nimittäin Pops niminen kauppa, jonka pihamaata koristi lupaavasti suuri limsapullon figuuri. Juuri limonadi on tämän kaupan erikoisuus, jota se myy lukemattomia erilaisia merkkejä ja makuja. Makuja todellakin on joka lähtöön perinteismmistä vaihtoehdoista, aina todella erikoisiin mukuelämyksiin. Limsoja saa ostaa yksittäin, mutta tarjolla on myös pahvisia sixpackejä, joihin voi kerätä haluamansa kokonaisuuden. Me olimme tietysti erikoisten makujen perässä, ja päätimmekin kerätä omaan pahvikoteloon kokonaisen illallisen jäkiruokineen. Valitsimme siis pekonin-, maissin-, Ranch-kastikkeen-, Limettipiirakan-, kirsikkajäätelön- sekä suklaan makuiset sihijuomat. Olemme tähän mennessä maistaneet maissia, pekonia sekä limettipiirakkaa, ja uskokaa tai älkää, pekoni ollut näistä paras. Maissi oli ihan kamalaa, joten parin kulauksen jälkeen se sai minulta kyllä jäädä. Popsin jälkeen ajoimmekin sitten pysähdyksettä majapaikkaamme Wichita Falsiin.

Popsin pullo

Popsissa valikoimaa riitti

Meidän limsavalikoima