Chicago-Springfield

Kolmantena päivänä oli aika hakea vuokra-auto. Käytimme näppärästi hyödyksemme ilmaiskyydityksiä päästäksemme autovuokraamoon. Ensin ajelimme hotellin tarjoamalla kuljetuksella lentokentälle, ja sieltä autovuokraamon ilmaiskyydillä perille. Siihen se sujuvuus sitten päättyikin, tai itse vuokraustapahtuma onnistui helposti automaatilla, mutta autojen kanssa oli hankaluutta. Olimme maksaneet etukäteen satelliittiradiosta, koska pitkillä ajomatkoilla hyvä musiikki on yllättävänkin tärkeää. Lisäksi olemme ihastuneet erityisesti Ozzy´s Boneyard nimiseen sateelliittikanavaan, sillä se tarjoaa heavyrockin klassikoita laidasta laitaan ja juonnotkin ovat olleet mukavaa viihdettä. Autovuokraamossa oli kyllä ajopelejä mistä valita, mutta missään ei ollut tätä satelliittiradiota. Tai oli yhdessä Fordissa, mutta se oli hieman totuttua pienempää katumaasturimallia. Lopulta he toivat meille auton, jossa kuulemma tämä radio oli olemassa, maasturin malli oli sama, kun viime kerralla, joten tiesimme sen olevan oiva peli muutenkin. Lähtöluukulla kuitenkin selvisi, ettei autossa olekaan radiota. Eipä muuta kuin takaisin ja taas ihmettelemään. Koska muita vaihtoehtoja ei sitten ollut tarjolla, tyydyimme lopulta Fordiin. Naisena voin sanoa, että onhan se ainakin nätin värinen. Kun pääsimme Fordilla luukulle, auton papereissa oli jotakin häikkää, eikä sitä voinutkaan päästää liikkeelle. Taas palasimme lähtöruutuun. Odottelimme aikamme, kun virkailijat selvittivät paperiasiat ja pääsimme lopulta lähtemään. Aikaa tuhrautui muutaman minuutin hommaan lopulta reilu tunti, joten pääsimme hieman myöhässä tien päälle. Lisäksi aika pian meille selvisi, että auton satelliittiradio ei edes toimi. Hieman meinasi tympäistä, koska lopulta olisikin ollut sama minkä auton olisimme ottaneet, ja niin paljon kuin olisin hinkunut erästä upeaa Chervoletiä.

Uusin menopelimme on sentään nätin värinen

Yhdentoista kieppeillä pääsimme siis lopulta tien päälle, tarkoituksena jatkaa kesken jäänyttä Route 66:ä. Mielenkiinnolla odotimme, vieläkö tiehen liittyvät kohteet jaksavat kiinnostaa parin vuoden jälkeen, kun suurin osa parhaista paloista oli jo nähty. Ja kyllähän ne jaksoi, jopa siinä määrin, että eteneminen tahtoi olla liiankin hidasta, jopa hitaampaa, kuin viime kerralla, kun retkahdimme taas vanhaan virheeseen, haluten noudattaa tien kulkua mahdollimman tarkkaan ja koluta kaikkien kaupunkien pienetkin merkit menneestä. Hullua, mutta silti niin ihanaa. Emme voi sille mitään, eikä kuvia katsoessa varmaan monikaan ymmärrä tätä hulluutta, että miten joku yksittäinen kyltti tai vanha huoltoasema voi niin paljon kiinnostaa. Enkä osaa sitä täysin selittääkkään. Osansa antaa varmasti se, kuinka paljon tien historiasta on lukenut ja tietää sen merkityksen. Lisäksi tien loistokkain aikakausi, eli 50-luku, viehättää meitä molempia niin monella tapaa. Erityisesti näissä ränsistyneissä, hylätyissä kohteissa on tiettyä surumielisyyttä, mutta tarvitsee vain hiukkasen mielikuvitusta, niin ne heräävät henkiin vanhassa loistossaan. Ja ainakaan minulta, ei sitä mielikuvitusta puutu. On hienoa, että suuresta osasta vielä säilyneistä kohteista pidetään kuitenkin huolta ja osa jatkaa edelleen toimintaansakin, kuten esimerkiksi eräs Polk-a-Dot niminen ravintola, joka valikoitui lounaspaikaksemmekin, eivätkä annokset olleet ainakaan hinnalla pilattu. Erityinen hetki oli autoilu kolmen vanhan amerikaraudan perässä, jolloin saattoi tosissaan kuvitella entisaikojen tunnelman. Kyllähän amerikanraudalla kruisailu olisi se ainoa oikea tapa taittaa juuri tätä taivalta, mutta meillä ei valitettavasti uskallus riitä, ja mahdamme olla liian mukavuudenhalusiakin.

Jolietissä Blues Brothersit näkyivät monin paikoin, sillä elokuvan vankila sijaitsee juurikin kyseisessä kaupungissa

Nyt on sitten tallusteltu aidoilla Route 66:n katukivillä

Vanha huoltamo on kunnostettu nähtävyydeksi

Herttainen asuntovaunu vuodelta -53

Vanha huoltoasema pumppuineen

Säilyneitä huoltoasemia on reitillä kaikista eniten

Polka-a-Dot ravintolaa sisätiloista

Vanha haastaa uuden

Polk-a-Dotin pihalla oli tuttuja

Halvat hinnat

Letkassa amerikanautojen kanssa

Reitille osuu toisinaan myös mukavia kohtaamisia, kuten eräälläkin hylätyllä huoltoasemalla Dwight nimisessä kylässä. Huoltoasemalla piti nimittäin vahtia eräs vanhempi herrasmies koiransa kanssa ja tuntui olevan silminnähden mielissään vieraista ja tykkäsi kovasti jutustella. Hultoaseman hallissa oli myös hieno vanha paloauto, jonka istuimille hän meidän halusi nousevan, jotta voi ottaa meistä sitten kuvan. Otos ei kylläkään ihan onnistunut, sillä pääasia, eli paloauto jäi kokonaan pois kuvasta. Ehkä hänelle pääsasia oli sitten me. Matkan varrelle osuu aina muutakin mielenkiintoista, kuten Pontiac nimisen kylän muraalit eli seinämaalaukset, jotka ovat aluella ilmeisen suosittuja koristuksia, sillä niitä löytyy myös muualta, kuten tulette näkemään. Pontiacissa sijaitsi myös pienimuotoinen Route 66 museo, jossa ehdimme vain piipahtaa, sillä se oli menossa pian saapumisemme jälkeen kiinni, sepä ei kuitenkaan juuri haitannut, sillä olemmahan käyneet jo monessa museossa aiemmin. Näimme matkallamme toki jotain täysin uuttakin, nimittäin niin sanotun "muffler manin", joka on ollut 50-luvun loppupuolella suosittu mainosfiguuri. Alunperin ne koristivat autojen äänenvaimentimia myyvien liikkeiden edustoita, mutta moni liikemies keksi myöhemmin muunnella figuureita omiin tarkoituksiinsa sopiviksi.

Paloautoilijat

Vanhan herran huoltamo oli yksi hurmaavimpia

Myös korjaamon puolella oli kaikkea kivaa vanhaa

Pontiac oli viehättävä pikku kaupunki

Taidokkaita seinämaalauksia

Pontiacin museossa oli mukaelma 50-luvun kodinhoitohuoneesta...

... ja keittiöstä

Olli ja Muffler Man nimeltä Gemini Giant

Sprinfieldiin saavuimme lopulta niin myöhään illalla, että ehdimme vain nakata tavarat hotelliimme, ja lähdimme suoraan illalliselle ja sitten nukkumaan. Itse Sprinfieldin nähtävyydet jäivätkin sitten vasta seuraavaan päivään.