Las Cruces-Marfa-Alpine

Ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa, kävimme vielä aamusta kiertelemässä Las Crucesin vanhaa kaupunkia. Kaupungissa on muutamia vanhoja 1800-luvun rakennuksia, mutta eipä ne kovin erikoiselta meidän silmiin näyttänyt. Ainoa asia, joka meitä olisi hieman enemmän kiinnostanut, oli vanha vankila, jossa itse Billy the Kid on ollut aikoinaan vangittuna. Alue oli kuitenkin aidattu ja nykyään yksityisaluetta, joten se siitä. Hiljaista oli täälläkin kyllä, ainoastaan yksi ruohonleikkaaja pärisytteli keskusaukiolla, mutta siinäpä kaikki elämä. Lähdimme sitten ajamaan kohti Marfaa ja takaisin Texasin puolelle, tai oikeastaan Alpine oli määränpäämme, jossa meillä oli seuraava majapaikka varattuna.

Billy the Kid oli esillä katukuvassa

Kauppakeskus 1800-luvulta

Vanhaa ja rustiikkista 

Tällä välillä kasvoi paljon pekaanipuita, joita täällä viljellään runsaasti, puut kaartuivat jopa tien ylle, tehden katon lehvästöillään. Myös paljon erilaisia pekaanituotteita myydään alueella, maistoimme mm. pekaaniolutta, joka maistui oikein mukavan pähkinäiselle. Olemme pistäneet merkille, että täällä viljellään samalla alueella aina pääasiassa yhtä lajiketta, jota on sitten kaikki pellot pullollaan. Kansasin ja Oklahoman pelloilla kasvoi maissi, kun New Mexikossa jonkimoinen paprika ja myöhemmin Texasissa aloimme nähdä puuvillapeltoja. Kai lajike on valittu menestymisen ja menekin vuoksi.

Pekaanipuiden kehystämä tie

Marfan puolella oli aivan pakko pysähtyä varsin erikoisen taideteoksen kohdalla. Ja siellähän se seisoi yksin keskellä aavikkoa, Pradan liike. Mokoma sijaitsi kyllä niin keskellä ei mitään, että hyvä ettei ohi ajettu. Tietystikään tämä pikkuruinen liike ei ollut ihan toimiva, mutta plakaati väitti kuitenkin sen sisältävän ihan aitoja tuotteita vuoden 2005 syysmallistosta. Hassu ja sympaattinen tekele joka tapauksessa. Yhdenlainen näyttely sijaitsi myös kaupan takana kulkevassa aidassa, sillä erilaisten lukkojen lisäksi, siihen oli jätetty jos jonkinlaisia muistoesineitä papiljoteista alushousuihin ja niin edelleen.

Yksinäinen Prada, keskellä aavikkoa

Sisällä aitoja tuotteita

Aidassa muistoesineitä

Alpineen saavuttiin joskus alkuillasta. Tutustuimme hetken tämän pienen ja sievän kaupungin keskustaan, ennen kuin lähdimme itse motellille. Tutuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että hiljaisia ovat nämä pikkukaupunkien keskustat. Näimme me kuitenkin nyt onneksi kourallisen ihmisiä, muuten olisi mennyt jo hieman oudoksi. Niin kuin moni muukin kaupunki, myös Alpine oli kaunistautunut värikkäillä seinämaalauksilla. Muutenpa keskusta ei paljon ihmeitä tarjonnutkaan, joten oli oiva tilaisuus mennä motellille hieman levähtelemään, jotta jaksaa illalla riekkua vähän myöhempään.

Alpinen kaduilta

Värikästä katukuvaa

Vielä kerran muraali

Syötyämme myöhäisen illallisen lähdimme ajamaan takaisin kohti Marfaa, jonne saavuimme joskus klo 23 paikallista aikaa. Tai emme me ihan Marfan kaupuniin asti ajettu, vaan aavikolla sijaitsevalle havaintokeskukselle. Marfan taivas nimittäin tarjoilee erikoisia valoimiöitä, jotka ovat kaupungille niin iso juttu, että ovat saaneet omat festivaalitkin. Valot näkyvät aina samalla alueella pimeän aikaan, paras aika olisi kuulemma aamuyöstä, mutta emme olleet sentään niin innokkaita, että olisimme viitsineet siihen aikaan paikalle vaivautua. Kiinnostava ilmiö on joka tapauksessa, vaikkei siinä taida mitään yliluonnollista olla takana., sillä vaikka moni sitkeästi uskoo UFO:hin sun muuhun, ovat tiedemiehet kuitenkin sitä mieltä, kyse on jonkinlaisista heijastumista, jotka ovat lähtöisin autojen valoista tai vastaavasta. Havaintokeskukseen on vapaa pääsy, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan se kattaa terassin, jolla on vapaassa käytössä pari kaukoputkea, wc-tilat ja muutamia privaatimpia penkkipaikkoja pitkin aavikkoa. Kun saavuimme paikalle, oli pihassa jo useampi auto, ja ihmisiä meni ja tuli yhteensä varmaan noin parinkymmenen hengen verran. Tunnelma pimeällä terassilla oli vähintäänkin jännittävä, sillä ihmiset vain istuivat tai seisoivat paikoillaan ja kaikki puhuivat supisten, jos puhuivat. Sinnikkäästi jaksoime tarkkailla taivasta, jolla oli sentään luonnon omaa valoshowta näytettävänään, sillä tuntiin ei tapahtunut yhtään mitään. Sitten, kun jo harkitsimme lähtöä, ilmestyi taivaanrantaan pari valopalloa, jotka liikkuivat erikoisesti, välillä sivusuuntaisesti ja välillä ylös tai alas. Valon suunnalla oli vain erämaata, joten jonkinlaisista heijastuksista täytyy olla kyse. Ihan hauska iltaretki, jossa parasta oli kuitenkin sen tarjoama omalaatuinen tunnelmansa.

Marfan valojen havaintokeskus

Eräs valoilmiö

Aika vähän oli näillä etapeilla kerrottavaa, joten loppuun voisin vaikka kertoa muutamia muita havaintoja. Poliiseja on täällä liikkeellä paljon, ja yleensä ne huomaa vasta, kun ne ovat pysäyttäneet jonkun kaahaajan. Me ajamme kyllä tunnollisesti rajoitusten mukaan, vaikka joskus tuntuu ankealta, kun rekatkin ohittavat. Kerran näimme myös auton palavan tienposkessa ilmiliekeissä, silloin poliisit olivat ohjaamassa liikennettä. Täällä on edelleenkin mukavaa ja helppoa ajella, ihan sama missä osavaltiossa on, mutta navigaattori on tässä ehdoton apu, sillä monikaistaisilla teillä on mukava tietää etukäteen, millä kaistalla kannattaa ajaa. Tietöitä on ollut nyt valtavan paljon, emme aijemmin ole törmänneet kuin muutamaan, mutta nyt niitä tuntuu olevan kokoajan. Harvemmin ne kuitenkaan häiritsevät liikennettä, eikä vauhtiakaan tarvitse yleesä juurikaan pudottaa. Tosin pari poikkeustakin on nähty, silloin onkin ollut vain yksi kaista käytössä ja miehet ohjaamassa liikennettä . Mutta ilmeisesti USA:lla on nyt varaa korjata teitä oikein urakalla. Asia joka hieman tympii on edelleenkin huono kahvi, joka on yleensä laihaa ja mautonta. Erityisesti huoltoasemien kahvit on mitä on, mutta silti me aina välillä sitä litkua ostamme, paitsi illalla, sillä silloin se on yleensä jo haaleaa, ja silloin se jää viimeistään juomatta. Suihkut tuottavat myös päänvaivaa, sillä ne ovat aina kiinteät, eli seinässä kiinni. Sen unohtaa melkein joka kerta, ja kömpii ensin ammeeseen ja hoksaa sitten, että nyt on sitten kaksi vaihtoehtoa, hetkellinen kylmä suihku tai kömmit takaisin lattialle säätämään ensin vettä. Vessapaperi on myös poikkeuksetta ihan surkean ohutta, joten se paperisilppu tarttuu kyllä sitten joka paikkaan.

Loppuun vaikka sitten pari ajankohtaista asiaa, uutisissa alkumatkasta kouhkattiin paljon Donald Trumpin vaaliavustajan rikoksista ja pohdittiin presidentin tietämystä näistä jutuista. Kuten tähän aikaan täällä aina, myös hurrikaanit puhututtaa ja miksipä ei, kyllähän se täälläpäin on todellinen uhka joka vuosi. Kaikki liput ovat olleet täällä puolitangossa jo kolme päivää, alkuun ihmettelimme syytä, mutta uutisista sekin selvis. Senaattori McCainin kuolema on nyt ajankohtainen uutinen, ja asiasta on puhunut tv:ssä niin julkisuudenhenkilöt, kuin hänen lähiomaisensakin.

Mutta nyt alkaa jo uni painaa silmää, joten eiköhän tämä riitä taas tältä erää. Loppukevennykseksi vielä pari kuvaa...

Söpöt 

Hassut

Iloiset

Wicita Falls-Seminole-Las Cruses

Wichita Fallsiin päästyämme olimme jo jättäneet Route 66:n taaksemme ja siirtyneet Texasin puolelle. Oli hassua huomata, että heti alkoi näkymään niitä piirteitä joista Texas tunnetaan. Hyvin alavaa tasaista maastoa, karjaa laitumilla ja öljypumppuja karjan kanssa sulassa sovussa pelloilla. Myös lava-autojen määrä selvästi lisääntyi. Huomattavaa oli myös se, että museoiden ja liikkeiden edustoilla alkoi näkyä aseita kieltäviä kylttejä. Texasissahan on kaikista löysimmät aselait, ja lähes jokainen tavallinenkin tallaaja omistaa täällä jonkinlaisen aseen.

Öljypumppu työssään

Moni tietää, että yksi kiinnostuksen aiheeni USA:ssa on hylätyt kaupungit, joita aavekaupungeiksikin kutsutaan. Texasissakin niitä on useita, joten rakas siippani on suunnitellut ajoreittejämme sen mukaan, että ainakin pariin pääsemme tutustumaan. Ensimmäinen kohdalle osunut aavekaupunki sijaitsee Hardemanin alueella, ja on nimeltään Medicin Mounds. Kylä on saanut nimensä intiaaneilta, jotka uskoivat lähistöllä olevien kolmen kukkulan omaavan parantavia vaikutuksia. Ehkä alkuperäiskansa piti ihmeenä sitä, että muuten niin tasaisessa maastossa nouseekin yhtäkkiä eräti kome kukkulaa. Medicin Mounds tuhoutui lähes täysin pahan tulipalon seurauksena, vain kivitalot säilyivä lähes vaurioitta. Vaikka kaupunkia yritettiin elvyttää, ei se koskaan enää palannut ennalleen. Kaupungista ei olekaan näinä päivinä jäljellä enää juuri muuta, kuin kauppa ja huoltoasema. Muutama talo bongattiin myös hajalleen pitkin peltoaukeita.

Medicin Moundsin kaupparakennus

Julistekin kysyi; Mnne kaikki ihmiset menivät?

Medicin Moundsin  huoltamo

Ohimennen pysähdyimme myös Paduca nimisessä pienessä uneliaassa kaupungissa. Erikoista kaupungissa oli mm. sen kaupungintalo, joka oli syystä tai toisesta saanut vaikutteita egyptiläisestä rakennustavasta. Vielä kummallisempaa kaupungissa oli sen unelias hiljaisuus, jossa aika tuntui pysähtyneen. Vaikka kaupungin keskustassa oli autoja parkissa, emme nähneet yhtään elämää missään. Kadut olivat kertakaikkisen tyhjät ja hiljaiset. Vaikutelmaa lisäsi entisestään elokuvateatterin mainos John Waynen elokuvasta Red River.

Paducan kaupungintalo

Paducan katunäkymää

Medicin Moundsista jatkoimme kohti Lubbockia. Kaupungissa vierailuun oli oikeastaan vain yksi syy, nimittäin Buddy Holly-museo. Museossa oli esilleä paljon Buddyn henkilökohtaista omaisuutta ihan lapsuudesta lähtien. Esineistöä ei saanut kuitekaan kuvata, ja kunioitimme toki tätä pyyntöä. Pysäyttävin esine oli kyllä Buddyn viimeiset silmälasit, jotka olivat löytyneet lentokoneen hylystä ja palautettu perheelle. Tämä muusikonalkuhan kuoli lento-onnettomuudessa kesken kiertueen, vain 21-vuotiaana. Samassa onnettomuudessa kuoli myös pari muuta sen ajan muusikkoa, kuten esimerkiksi Richie Valens, jonka tunnetuin kappale lienee La Bamba. Vaikka Hollyn ura kesti vain 18 kuukautta, hän on yksi tunnetuimpia aikakauden tähtiä ja ehti levyttää kiitettävän määrän hittejä. Itse asiassa Rolling Stonesin ensimmäinen varsinainen hittibiisi Not Fade Away, on alunperin Buddy Hollyn kappale. Museolippu oikeutti myös vierailemaan pihamaalla sijaitsevassa talossa, joka on ollut aluperin Buddy Hollyn lapsuuden ystävän, sekä hänen bändinsä The Criketsin rumpalin Jerry Allisonin lapsuudenkoti. Talo oli tarkasti mallinnettu ja kerrassaan ihastuttava tyypillinen 50-luvun pieni koti.

Buddy Holly-museon pihalla

Aitoa 50-luvun sisustusta

Samoin keittiö

Talo ulkoa

Yövyttyämme Seminolessa, jatkoimme kohti New Mexicoa ja paria hienoa luonnon nähtävyyttä. Olen aina tykännyt New Mexikosta, eikä se tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Kaikista USA:n maisematyypeistä rakastan ehdottomasti eniten aavikoiden ja autioimaiden karuja näkymiä, sillä ne muistuttavat minua lapsena katsomieni ja rakastamieni lännenelokuvien maisemia. Muita samankaltaisia näkymiä omaavia osavaltoita ovat ainakin Nevada, Arizona ja osittain kyllä Texasikin, kuten tulette näkemään. Toki hyvää meksikolaista ruokaa saa ympäri yhdysvaltojen, mutta mielestäni New Mexikossa se on kaikista parasta.

Aavikkonäkymää

Vuoristoa autiomaassa

En ole oikein ollut perillä, mitä matkamme pitää sisällään, koska oman huomioni on vienyt häiden suunnittelu ja olen antanut mieheni suunnitella häämatkan mielensä mukaan. Tottapuhuen en ole siitä perillä vieläkään, ja hyvä niin, yllätykset eivät ole koskaan pahasta. Olin kuitenkin hieman skeptinen, kun kuulin seuraavan etappimme olevan taas luolaston. Olen hieman helposti kyllästyvää tyyppiä, ja mielestäni luolia oli jo nähty ihan tarpeeksi. Mutta olinpahan taas niin väärässä, sillä nämä Carlsbadin luolastot olivat taas ihan ei luokkaa, kun jo näkemämme. Luolasto on ensinnäkin valtavan laaja joka suuntaan, itse asiassa se on läntisen pallonpuolisko suurin, ja mikä parasta, siellä saa kaiken lisäksi kulkea itsekseen ilman opasta. Luolastossa kukevan monimuotoisen reitin kulkemiseen kului aikaa noin tunti, ja ainakin toisen olisi saanut varata, jos olisi vaeltanut luolastolle luonnollista ulkoreittiä pitkin. Ajanpuutteen vuoksi päätimme tällä kertaa laskeutua luolastoon hissillä. Suorastaan haukoin henkeä, kun pääsimme maan uumeniin, sillä niin upea luonnon muovaama palatsi meidän ympärillämme avautui. On niin harmillista, ettei kameralla voi tuota kauneutta vangita sellaisena kuin se silmien eteen avautuu.

Luoliin menossa

Carlsbadin luolasto oli vaikuttava

Reitillä sai kulkea omaa tahtia

Luolasto on läntisen pallonpuoliskon suurin

Luolastossa oli vain 13 astetta lämmintä

Kauniita muodostelmia

Seuraavaksi olikin vuorossa erilainen, mutta vähintäänkin yhtä ihana luonnonihme, ja laajin laatuaan koko maailmassa. Nämä keskellä autiomaata sijaitsevat hiekkadyynit ovat ainutlaatuiset valkoisen värinsä vuoksi. Väri tulee kipsikristallista, joka antaa dyynille vaikutelman lumikinoksista paahtavan kuumuuden keskellä. Taas niin kaunista ja erilaista. Ajelimme keskellä valkoisia hiekkapilviä ja pysähdyimme välillä kirmailemaan lämpimien ja pehmeiden dyynien päälle, jotka suorastaan pakottivat hyppelemään ja juoksentelemaan päättömästi, kuin pahaiset kakarat. Melkein jäi harmittamaan ettemme kuitenkaan raaskineet käydä vuokraamassa lautoja, joilla olisi voinut lasketella pitkin kumpuja. Autiomaassa oli kuitenin niin kuuma, ettei siellä jaksanut kovin kauaa kerrallaan telmiä, joten lyhyeksi olisi lautaulukin jäänyt. Lisäksi aurinko alkoi pian laskemaan ja meillä oli vielä tovi matkaa seuraavaan yöpymispaikkaamme Las Cruses.

Kirmailua vakoisilla dyyneillä

Loikka dyynillä

Hupailua

Askeleet hiekassa

<3

Kaunista oli

Ehdimme onneksi vielä Las Crusesissa illalliselle aivan mahtavaan Meksikolaiseen ravintolaan, joka autenttisuudellaan hakee vertaistaan. Itse keittiö sijaitsi pienessä mökissä, jonka ikkunasta ruoka tilattiin. Värikkäät ruokapöydät olivat sitten pihamaalla, joka oli hurmaavan meksikolaiseen tyyliin sisustettu. Tietysti ravintolan henkilökunta oli meksikolaista ja hädin tuskin puhuivat edes englantia. Jopa limonadit olivat meksilaisia merkkejä. Ruoka oli halpaa, mutta ihan täydellistä ja miljöö kruunasi kaiken. Vaikka Las Crusesissa asuu 100 000 henkeä, oli se pikkukaupunkimainen ja hurmaava, sillä autus on levinnyt laajalle ja itse keskusta on varsin pieni.

Meksikolaista syömässä hurmaavassa ympäristössä

Las Cruses oli varsin sievä kaupunki

Lebanon-Tulsa-Wichita Falls

Vaikka Lebanon muuten olikin ihan jees paikka, olin tyytyväinen lähdöstämme, sillä motellimme oli epämukavin koskaan. Huone oli kulunut ja nuhjuinen, moni asia oli vaihtoa vailla, kuten tyynyt ja liinavatteet, jotka olivat kuluneita ja kellastuneita. Huone oli kuitenkin siisti ja puhdas mikä on tärkeintä. Ihmettelen kyllä suuresti hotellin saamia kohtalaisen hyviä arvosteluita, ehkä ihan mukavalla aamupalalla oli osuutta asiaan.

Jatkoimme jälleen Route 66:n seuraamista, mutta tässä vaiheessa emme enää kierrelleet ihan jokaista paikkaa, eikä pysähdyttykään edes kaikissa tienvarsinähtävyyksissä. Silti tälle osuudelle osui valtava määrä erilaisia huoltoasemia, hotelleja ja ravintoloita. Harvinaisimmasta päästä oli Lebanonissa sijaitseva kauppa, joka on ollut toiminnassa 30-luvulta saakka ja sama perhe pyörittää kauppaa edelleen. Varsinainen aarreaitta oli Gary´s Gay Parita, Paris Springsissä. Itse Gary on jo menehtynyt, mutta hänen poikansa George jatkaa toimintaa yhtä ystävällisellä otteella, kun Garykin on kuulemma aikoinaan tehnyt. Hän ei ollut heti paikalla, mutta kiirehti meidät huomattuaan taloltaan meitä kättelemään ja jututtamaan. Huoltoaseman pihassa oleva talli pullisteli vanhaa tavaraa Coca Cola krääsästä öljyprkkeihin ja moninaisiin kyltteihin. Tallin takana seisoi vielä vanha maitoauto, jota George kehoitti myös käymässä katsomassa, hän oli selvästi hyvin ylpeä kokoelmasta.

Wrinksin kauppa on ollut vuosikymmeniä samalla perheellä

Pähee kuormuri

Myös Mungler Moss Motel kestitsee asiakaita edelleen

Helsinkiin on pitkä matka

Hylätty majatalo

Gary´s Gay Parita oli metka paikka

Garyn mesta oli aarteita pullollaan

Cokis hirmun sormia syyhysi

Vanha Maitoauto

Garyltä myös tämä

Löytyi vielä toinenkin vanha Drive-in teatteri

Mahottoman söpö pikku bensis

Huoltamot ovat parhaiten säilyneet reitillä

50-luvun dinerissa kävimme varsin maittavilla burgereilla

Ihanaa lännentyyliä

Vanha kahvila oli säilytetty, vaikka tiet kulkivat molemmin puolin

Mielenkiintoinen kohde oli myös kansantaiteilija Ed Gallowayn perustama toteemipaalupuisto, joka on saanut alkunsa 1937, kun taiteilija kiinnostui intiaanikulttuurista. Hän taiteili puistoon useita toteemipaaluja, joista suurin on yli 27 metriä korkea. Korkein toteemi olikin taiteilijan ensimmäinen ja hän tekikin sitä pitkään vuosina 1937-1948. Pienemmät paalut on tehty 50- ja 60-luvun välillä. Puistossa on myös samaisen taiteilijan sunnittelemia mielikuvituksellisia piknick-pöytiä ja nuotiopaikkoja, joten kohde on sunniteltu alunperinkin yleisön iloksi.

Toteemipuistossa

Toteemipuiston piknick-pöydässä

Hauska paikka oli myös huoltoasema, jonka pihalla seisovista vanhoista autoista yksi on toiminut yhden Cars- eli Autot-elokuvan hahmon esikuvana. Huoltoasema on toiminut aiemmin nimellä Four Woman On The Route, mutta on elokuvan innottaimana muuttanut nimensä Cars On The Routeksi, ja pihamaan kaikki autot ovat saaneet kasvot elokuvan mukaisella tavalla.

Cars on the Route

Keskimmäinen autoista on se elokuvatähti

Seuraavaksi yövyimme n. 400 000 asukkaan Tulsassa, joka tuntui melkein liian isolta ja äänekkäältä rauhallisen n.400 asukkaan Lebanonin jälkeen. Hotellihuone oli kuitenkin taas taattua keskitason laatua, jossa ei ollut valittamisen sijaa. Yöpymisen jälkeen matka jatkui Mother Roadiksikin tituleerattua reittiä kohti Wicita Falsia. Sitä ennen kävimme kuitenkin katsastamassa USA:n kuudenneksi korkeita patsasta Golden Drilleriä. Patsas on rakennettu 1952 erään öljy-yhtiön symboliksi. Patsas on ollut alunperin täysin kullanruskea, mutta nyt se oli valitettavasti joutunut pukemaan mainospaidan päällensä.

Golden Drilleri oli pilattu ällöttävällä mainospaidalla

Seuraavaa kohdetta olinkin odottanut jo yli kaksi vuotta, kun edellisellä reissullamme sain harmikseni huomata, ettei se osunutkaan reitille. En oikein ymmärrä itsekkään fiksaatiotani tätä sinistä valasta kohtaan, mutta siitä lähtien kun näin sen kuvan opaskirjassamme, ihastuin siihen samoin tein. Kyseessä on 60-luvun alussa rakennettu vesipuiston esiaste. Uimalammessa kököttävä sininen valas, jonka suun kautta kuljetaan valaan vatsaan, josta on kahdet tikapuut valaan päälle, kahdet lampeen, sekä kaksi liukumäkeä suoraan veteen. Kerrassaan ihastuttavalla valaalla keikkuu myös lipalakki päälaellaan. Nykyään valas raukka on aika tavalla toimeton, sillä lammessa ei saa enää edes uida, mutta voin kuviteella minkälaista riemua se on aikoinaan lapsille tuonut. Nykyään se saa vain patsastella valokuvamallina ohikulkijoille.

Valaspuistoon menossa

Minä ja ihailemani valas

Arcadia tarjoaa nähtävyydeksi hieman erilaisen pytingin, nimittäin 1898 vuonna rakennetun pyöreän heinäladon. Itseä ei oikein olisi huvittanut lähteä katsomaan tätä latoa sen tarkemmin, mutta onneksi mentiin, sillä ladon historiasta oli kertomassa sen omistaja neljännessä polvessa. Tämä yhdeksänkymppinen mies oli aivan mainio ja tarinat mukavaa kuunneltavaa. Hän mm. kertoi, kuinka hänen isoisoisänsä oli aikoiaan saanut tilan maat haltuunsa. Kun intiaanit aikoinaan häädettiin mailtaan, ne ositettiin. Viljelysmaa oli hyvin haluttua, joten myytävälle maalle oli valtavat määrät ostajia. Tilanne haluttiin ratkaista reilulla kilpailulla, jossa nopeus oli valttia. Järjestettiin kilpailuja, jossa aina yhtäpitkän matkan päästä ensimmäisenä paikalle saapunut sai luvan ostaa maan. Tämä isoisoisä oli sitten valjastanut kylän nopeimman hevosen ja voittanut kilpailun. Tämä vanha herra kertoi myös hieman henkilökohtaisesta elämästään, ehkä sen innottaimana, että meitä oli kaksi pariskuntaa häntä kuuntelemassa. Herran mielestä se, että ihmisellä on rakas vierellään on tärkeintä. Hänellä itsellään oli jo kolmas "lovely lady" vierellään. Ensimmäisen vaimon kanssa hän ehti olla naimisissa 20-vuotta, kunnes vaimo kuoli, ja lapset rohkaisivat häntä etsimään uuden, koska oli liian nuori ollakseen yksin. Toisen vaimon kanssa hän oli naimisissa 45-vuotta ja tämäkin kuoli, jolloin lapsenlapset olivat sitä mieltä, että hän on liian nuori ollakseen yksin. Nykyisen mielitietyn kanssa he olivat seurustellet vasta muutaman kuukauden ja edessämme seisoi korviaan myöten rakastunut mies. Vinkiksi mies antoi, että pitää kulkea aina käsikädessä ja huomioida toista joka päivä. Ladossa oli vintti, jota käytettiin tanssilavana, siellä tanssiminen antaa kuulemma erityistä onnea rakkauteen, joten pitihän meidän käydä siellä muutama tanssiaskel ottamassa.

Lato vuodelta 1898

Ladon ylisillä tanssimme

Arcadiasta löytyi myös toinen kiintoisa paikka, jossa oli aivan pakko käydä. Nimittäin Pops niminen kauppa, jonka pihamaata koristi lupaavasti suuri limsapullon figuuri. Juuri limonadi on tämän kaupan erikoisuus, jota se myy lukemattomia erilaisia merkkejä ja makuja. Makuja todellakin on joka lähtöön perinteismmistä vaihtoehdoista, aina todella erikoisiin mukuelämyksiin. Limsoja saa ostaa yksittäin, mutta tarjolla on myös pahvisia sixpackejä, joihin voi kerätä haluamansa kokonaisuuden. Me olimme tietysti erikoisten makujen perässä, ja päätimmekin kerätä omaan pahvikoteloon kokonaisen illallisen jäkiruokineen. Valitsimme siis pekonin-, maissin-, Ranch-kastikkeen-, Limettipiirakan-, kirsikkajäätelön- sekä suklaan makuiset sihijuomat. Olemme tähän mennessä maistaneet maissia, pekonia sekä limettipiirakkaa, ja uskokaa tai älkää, pekoni ollut näistä paras. Maissi oli ihan kamalaa, joten parin kulauksen jälkeen se sai minulta kyllä jäädä. Popsin jälkeen ajoimmekin sitten pysähdyksettä majapaikkaamme Wichita Falsiin.

Popsin pullo

Popsissa valikoimaa riitti

Meidän limsavalikoima