Santa Maria

Aamupäivällä kirjauduimme ulos hotellista. Saimme onneksi jättää isommat matkalaukut hotelliin säilöön, koska palaisimme vielä takaisin. Koska meillä oli ylimääräistä aikaa, suuntasimme satama-alueelle istuskelemaan ja nauttimaan auringon lämmöstä. Kun aika lopulta koitti otimme lennosta taksin lentokentälle. Santa Marialle kulkee harvakseltaan myös lauttoja, joten mietimme myös tätä vaihtoehtoa, mutta aikataulut eivät oikein sopineet omiimme. Päätimme siis lentää, vaikka se hieman kalliimmaksi tulikin. Lennon etuna on myös nopeus, joka antaa enemmän aikaa oleiluun määränpäässä. Kone oli 37 paikkainen potkurikone, josta en kyllä tykännyt yhtään. Luulisi, ettei näillä lentomäärillä lentäminen enää hirvittäisi, mutta kyllä tällaiset pikkukoneet saa niskavillat edelleen nousemaan pystyyn. Onneksi ei kauan tarvinut kärvistellä, sillä lento kesti noin 15 minuuttia, eli kone ehti juuri ja juuri nousta, kun olikin jo laskun aika. Santa Marian lentokenttä oli pikkuruinen, eikä siellä taksitolpasta huolimatta ollut taksejakaan paikalla. Taksinumero onneksi oli esillä, joten saimme tilattua pirssin allemme. Oli kyllä hieman arveluttavaa, kun taksikeskuksen henkilö puhui portugalia takaisin, kun englanniksi asioitiin, mutta tuli sieltä auto niin kuin pitikin.

Ponta Delgadan Satama-alueella

Seuraava mutka matkaan tuli taksikuskin kanssa, joka osasi kyllä jokusen sanan englantia, muttei ymmärtänyt varmuudella määränpäätämme. Matkalla tämä vanhahko mies kysyi vielä ohjeita taksiaseman muilta kuskeilta ja varmisti lopulta vielä hostellin virkailijalta, että varmasti olimme oikeassa osoitteessa, kunnioitettavaa huolehtimista kyllä. Majoituimme siis jälleen hostelliin, joka oli vaatimattomin majapaikka koskaan tähän mennessä. Huoneessamme ei ollut siis mitään ylimääräisiä hienouksia, vain pakolliset huonekalut ja valaistus. Ensimmäistä kertaa koskaan jakaisimme myös kylpyhuoneen samassa kerroksessa asuvien kanssa. Toki Santa Marialla tasokkaampaakin majoitusta on tarjolla, mutta tällä kertaa kokeilimme tätä ihan tarkoituksella vetääksemme kuluja vähän alemmas. Hostellilla oli kuitenkin tarjota varsin mukava uima-allasalue, jolla loikoilimme tiiviisti heti ensimmäisen illan. Hostellin baari oli myös auki lähes ympäri vuorokauden ja juomat varsin edukkaita. Viinilasin sai eurolla ja kahden desin olut kustansi vain 60 centtiä.

Huone oli hyvin pelkistetty

Allasalue oli sen sijaan mukava

Allas-alueelta näkyi myös Vila do Porton satamaan

Hostellin yleisilmettä

Santa Maria on Azoreiden kolmanneksi pienin saari, jonka pinta-ala on vain vaivaiset 97 km2. Saaren ainoa kylä on nimeltään Vila do Porto, missä mekin majoituimme. Asukkaita saarella on noin 6000 henkeä, joista suurin osa asuu Vila do Portossa. Santa Mariaa kutsutaan keltaiseksi saareksi, koska sen kalliot ovat keltaiset sävyltään ja saarella myös viljellään paljon. Se on Azoreiden ensimmäisenä asutettu saari, joka löydettiin jo vuonna 1724. Koska Santa Maria on saarista eteläisin, eikä se omaa kovin korkeita vuoria, on sen ilmasto myös ihanteellisin, ainakin turistin näkökulmasta. Saarella nimittäin sataa kesäaikaan harvoin ja lämpötilakin on korkeampi. Saarella on myös Azoreille harvinaisia hiekkarantoja ja merivesi on lämpöistä. Tuliperäisyydestä huolimatta Santa Marialla ei ole kuumia lähteitä, mutta se on ainoa saari, jonka kallioista on löydetty sen historian kirjo meriperäisine fossiileineen.

Kallioden historiaa

Illalliselle kulkiessamme huomasimme heti kaksikin asiaa, jotka selkeästi eroavat Ponta Delgadasta. Joskin Ponta Delgadassakin oli rauhallista, niin Vila do Portossa oli suorastaan hiljaista. Kuljimme pitkän matkaa, emmekä nähneet yhtä ainoaa ihmistä tai autoa. Vain osuessamme jonkin baarin tai ravintolan kohdalle, puheensorina ja nauru osoittivat, ettemme olleet ainoita kulkijoita hämärtyvässä illassa. Eikä tämä ollut missään nimessä huono asia. Sää oli myös huomattavasti lämpimämpi, sillä Ponta Delgadassa täytyi iltahämärissä pukea jo pitkähihaista päälle, tarkeni Vila do Portossa erinomaisesti vähemmälläkin vaateparrella. Vaikka kylä olikin pieni, oli siellä silti useita ravintoloita joista valita jokaiselle illalle omansa, ja käymättömiäkin jäi vielä jäljelle ainakin yhtä monta. Vila do Portossa ei sinänsä ollut mitään isompaa nähtävää, mutta kokonaisuutena se oli varsin idyllinen pikkukylä, rosoisine valkoisiksi kalkittuine rakennuksineen.

Illan hiljaisuus

Myös Vila do Portolla on oma linnoitus tykkeineen

Vila do Porton kaduilla

Illalliselle menossa, taustalla kirkko

Ei päivälläkään mitenkään vilkasta ollut

Pieneen kylään mahtui yhteensä kolme kirkkoa

Seuraavana aamuna päätimme lähteä sitten hiekkarannalle lököttelemään. Kyseltyämme mahdollisuuksista kilometrien päässä olevalle rannalle matkaamieen, jäi vaihtoehdoiksi vain kävely tai taksi. Bussiyhteys ei nimittäin ole ennen heinäkuuta ollenkaan toiminnassa, ja pyörämatka vaatisi jyrkkien ylämäkien vuoksi turhan paljon voimia. Koska rannalle vie merkitty patikointireitti, päätimme sitten jatkaa uutta harrastustamme ja patikoida kohti hiekkarantoja. Onneksi olimme ottaneet tämänkin mahdollisuuden huomioon ja pakanneet mukaan myös patikointiin soveltuvat jalkineet. Reitti olikin varsin mielenkiintoinen, sisältäen sopivasti nousuja ja muita haasteita, maisematkin olivat oikein mukavat. Santa Marian kasvillisuus on selkeästi erilaista, sillä samanlaista vehreyttä ei ole. Sen sijaan kaktukset tuntuvat viihtyvän täällä kuivuuden vuoksi, ja maasto on muutenkin karumpaa. Näimme taas, yllätys yllätys, lehmiä ja vuohia laitumilla. Reitillä oli myös halkaistuja kalliomuodostemia, joissa saaren muodostumisen historia oli nähtävillä, täytyy kyllä rehellisyyden nimissä sanoa, ettemme niistä paljon mitään ymmärtäneet. Loppumatkan kiipeily rantakallioilla meinasi välillä olla turhankin haastavaa, mutta selvittiin siitäkin ihan kunnialla, vaikka hidasta se oli. Reilun seitsemän kilometrin matkaan kului aikaa kaksi ja puoli tuntia, vaikka kuljimmekin muuten reipasta vauhtia. Ei matka silti tuntunut ollenkaan pitkältä. On se jännä, kuinka reitin mielekkyydellä on merkityksensä matkan pituuden suhteen, sillä kaupunkioloissa tallatessa, tuntuu tuollainen matka aivan loputtomalta.

Sillalla kuului sammakoiden äänekäs kurnutus

Ystävämme mukana jokaisella lenkillä

Näköalatasanteella

Tunneleita löytyi tälläkin reitillä

Merimaisemia ja hassu kasvi

Rinteellinen kaktuksia

Reitillä

Kukkasiakin näkyi

Vielä on matkaa alas

Mikäs tässä on kulkiessa

Kaunista

Rannassa, muttei vielä rannalla

Ovi merelle

Haastavia kallioreittejä

Patikoiminen on mukavaa

Päästyämme rantaan, palkitsimme ensin itsemme kylmillä huurteisilla, ja täytyy kyllä sanoa, että harvoin olut maistuukaan niin älyttömän hyvälle. Sitten vain köllöttelimme rantahietikolla ja kävimme uimassa meressä. Vihdoin sain myös kaipaamiani isoja aaltoja, niissä on niin eri hauskaa pulikoida, kun oikein ajoitettuna saa aallon heittämään sinut korkealle ilmaan. Pian saimme kuitenkin huomata, että tälle rannalle kannattaa tulla ajoissa, sillä nousuveden vuoksi jo iltapäivällä ranta vain pikkuhiljaa katoaa. Vesivahinkohan siinä meillekin tuli, kun ei uskottu aaltojen saavuttavan meitä niin nopeasti, vaikka naapurille jo hetkeä aiemmin kävi samalla tavalla. Onneksi kastui vain pyyhe eikä mitään arvokkaampaa. Lenkkaritkin sain vielä kiinni, vaikka meinasivat veneen lailla lähteä merelle purjehtimaan. Siirryimme sitten laiturille lounastamaan, ennen kun palaisimme taksilla lähtöruutuun. Tällä kertaa pyysimme ravintolan tarjoilijaa soittamaan meille taksin, jotta selvittäisiin ylimääräiseltä hämmingiltä. Lämpöistä keliä riitti vielä pitkälle iltaan saakka, joten ehdimme vielä nautiskella auringosta myös altaalla.

Palkinto

Vihdoin rannalla

Leikkiä aalloilla

Askeleet mereen

O-ou

Ranta katosi iltapäivällä lähes tyystin

Altaalla

Tule sinäkin!

Aah

Kolmantana päivänä olikin sitten jo aika palata takaisin Ponta Delgadaan, tosin vasta iltalennolla. Vaikka huone piti luovuttaa puoleltapäivin, sai allasaluetta käyttää vapaasti niin kauan kuin tarve vaati. Niimpä meillä oli vielä pitkä päivä aikaa nautiskella uimisesta ja auringnotosta. Saimmekin olla sitten koko päivän altaalla ihan kahdenkesken, eikä vähäisistä hostellivieraista ollut haittaa kyllä muutenkaan. Lopulta kerroksemme naisten kylpyhuone oli koko ajan vain minun käytössäni, eikä miesten kylpyhuoneessakaan ollut juuri muita näkynyt. Emme nähneet kolmen päivän aikana, kuin kourallisen ihmisiä, joista iso osa oli matkalla yksin. Ainoat kaksin matkustavat olivat aikuisia lapsia äitiensä kanssa, aika mielenkiintoinen jakauma, täytyy sanoa. Ei kyllä ollenkaan jäänyt sellainen olo, ettei hostelliin voisi jatkossa majoittua, vaikka aika poikkeuksellinen paikkahan tuo lienee. Lisäksi uskoisin, että Heinä-elokuussa asiakkaiden määräkin on suurempi. Santa Maria oli kyllä ihan paras paikka rentoutumiselle, niin rauhallista, eikä kiire minnekään. Olimme takaisin Hotel Ponta Delgadassa puoli yhdeksän aikaan illalla, joten ehdimme käydä enää vain illallisella.

Vesipeto

Mukavata

Lagoa do Fogo, Caldeira Velha, Rota da Aqua - Janela do Inferno & Terra Nostra

Neljäs päivä valkeni jokseenkin väsyneesti, joten päätimme jättää päivän aktiiviteetit minimiin. Ilmasta oli tosin tulossa lupaavan lämmin. Tosin epäusko meinasi herätä, kun vuoristossa kävikin jäätävä viima, mutta kun laskeuduimme alemmas oli kuitenkin taas lämmintä. Siippa oli katsellut valmiiksi pari lähekkäin olevaa kohdetta, joissa piipahtaisimme. Ensimmäinen oli järvi nimeltä Fogo, jossa joutuisi kuulemma vähän kävelemäänkin. En kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota, sillä kävelemäänhän sitä joka paikassa on joutunut, eikä se ole mikään ongelma. Keskellä viheriöitä vuoria lepäsi kaunis järvimaisema, mutta yllätys olikin sitten melkoinen, kun näin pitkän alasviettävän polun, jota pitkin olisi tarkoitus kivuta alas rannalle. Siinä vaiheessa saattoi hieman kiukuttaa, enkä suostunut edes vaihtamaan kenkiä, vaan lähdin matkaan aamulla laittamillani tennareilla, vaikka autossa olisi ollut paremmatkin jalkineet tarjolla.

Vuorella kävi jäätävä viima, onneksi oli takki mukana

Lagoa do Fogo vuorelta käsin

Lähdin kuitenkin laskeutumaan, vaikka sillä hetkellä olisin voinut myös helposti kieltäytyä. Reitti oli suhteellisen haastava alaspäin kulkiessa, mutta selvisin kuitenkin ihan kiitettävästi, eniten ahdisti tuleva jyrkkä ylösnousu paahtavassa kuumuudessa. Hengailimme aikamme järven rannassa istuskellen. Minä keräsin voimia tulevaa haastetta varten, lähinnä psyykkaamalla itseäni rauhassa ja hiljaisuudessa. Lopulta lähdimme kipuamaan takaisin, ja kyllähän taival hieman voimia kysyi. Etureidet huusivat hoosiannaa, hiki valui selkää pitkin ja hengästytti huolella. Niin päättäväisesti kuitenkin kipusin, ilman taukoja, että nousimme lopulta nopeammin, kun laskeuduimme. Eipä se lopulta niin kaamea urakka ollut, kun alunperin arvelin, lähinnä kait se valmistautumattomuus pisti ketuttamaan.

Laskeutumassa järven rantaan

Järvellä oli jopa pieni hiekkaranta

Välillä piti kivuta myös tikkaita jyrkimmässä kohdassa

Järven rannassa

Voimia keräämässä

Kipuamassa takaisin ylös

Järvimaisemaa vielä ylhäältä käsin

Kylläpä urakan jälkeen sitten kelpasikin taas lähteä kuumiin vesiin kellimään, niin kuin tavaksi on jo tullut. Näitä kuumia lähteitä hyödyntäviä uimapaikkoja Sao Miguelilla siis riittää, ja kaikki sijaitsevat Furnasin ympäristössä. Hinta Caldeira Velhan uimapaikkaan on myös kohtuulliset nejä euroa nokkaa kohti. Uimala sijaitsee viidakkomaisen metsikön keskellä ja siellä on kaksi allasta, joista toinen on viileä ja toinen kuuma. Viileään altaaseen laskee pieni vesiputous vuoren rinnettä pitkin. Olipa paikassa myös aito kuuma lähde, joka oli aidattu ja varoituskyltein varustettu. Järjestelyt olivat vähän huonommat kuin edellisessä uimalassa, sillä kunnollisia pukukoppeja eikä säilytyslokeroita ollut, suihkujakin vain kaksi kappaletta, ja nekin jäisellä vedellä varustettuja. Eipä näissä lillumispaikoissa kuitenkaan kovin kauaa viihdy, joten olimme takaisin kaupungissa jo hyvissä ajoin alkuiltapäivästä. Ensimmäistä kertaa meillä oli tilaisuus syödä lounasta kaupungissa, jossa valinnan varaa on pikkukylien baareja paremmin. Tämä olikin tervetullutta, sillä ainaiset hampurilaiset ja voileivät alkoivat jo hieman kyllästyttämään. Kävimme myös ilmoittautumassa viimeisen päivän retkelle, jolloin meillä ei ole enää autoa käytössä, tästä luonnolliseti lisää sitten myöhemmin.

Uimala sijaitsi varsinaisessa viidakossa

Viidakon Tarzan

Kuumavesiallas palmujen katveessa

Tuonne ei kannata mennä polskimaan

Kylmävesialtaaseen laski pieni vesiputous

Loppupäivän sitten lepäilimme vain huoneessa torkkuen ja televisiota katsellen. Portugalissa on se hyvä puoli, että televisiota voi oikeasti katsoakin, sillä englanninkielisiä ohjelmia ei olla pilattu päälle duppaamalla, vaan käytössä on tekstitys, niin kuin meillä kotimaassa. Tämä näkyy myös suoraan ihmisten kielitaidossa. Verrattuna useisiin muihin vierailemiimme euroopan maihin, täällä englantia osaavat puhua lähes kaikki, vähintäänkin auttavasti, ikään tai ammattiryhmään katsomatta. Yllättävää on ollut kuitenkin se, että toisin kuin esimerkiksi iloiset puheliaat espanjalaist ja italialaiset, ovat portugalilaiset huomattavasti sisäänpäinkääntyneempää kansaa. Hassua on myös se, että portugali kuullostaa puhuttuna paljon enemmän venäjältä kuin espanjalta. Perinteisesti menimme illalliselle noin yhdeksän aikaan illalla ja painuimme sen jälkeen suoraan pehkuihin.

Viidentenä päivänä oli taas patikoinnin vuoro ja olimme siitä innoissamme. Siippa oli valinnut meille tällä kertaa hieman pidemmän reitin, joka oli kuitenkin vaatimustasoltaan helppo, kun edellinen oli keskitasoa. Reitti tulisi kulkemaan vanhan vesiputkiverkoston ympärillä ja matkaa vaellettaisiin lähes kahdeksan kilometria. Reitti kulki aluksi aika tylsästi läpi peltojen ja lehmälaidunten. Ilma oli kuitenkin aurinkoinen ja lämmin. Välillä kyllä jännitti, että tuleeko elukat kohta heppoisten aitojen läpi, kun tahtoivat välillä lähteä meitä seuraamaan. Onneksi reitti muuttui alun jälkeen jo paljon kiintoisammaksi, kun tulimme tiheään metsään, jonka lehvästöt peittivät taivaankin näkyvistä. Linnut liversivät niin, että metsä raikasi.

Lähtöpisteen maisemia

Patikkaretken alkutaipaleella

Lehmät laidunsivat aivan reitin kupeessa

Olipa reitillä vuohiakin

Metsikkö oli tiheää

Suojaisa polku

Välillä myös laskuja reitillä

Välillä polku vei läpi pimeiden tunnelien, jolloin kännyköiden taskulamput olivat tarpeen. Tosinaan ylitettiin korkeita ja kapeita siltoja vesijohtoverkostoa seuraten. Reitti oli selkeästi helpompikulkuista kuin edellinen, joten askelia ei tarvinnut varoa, juuri muun kuin ajoittaisten eläintenjätösten vuoksi. Molemmat tykkäsimme haastavammasta patikoimisesta vähän enemmän. Reitit ovat täällä olleet kyllä hyvin merkattuja, eikä koskaan ole tarvinnut pitkään epäröidä, jos reitin oikeellisuus on epäilyttänyt. Reitit on merkitty yksikertaisesti punaisella ja keltaisella viivalla, merkki voi olla valmiissa materiaalissa, kuten kivessä, aidassa tai puussa, tai sitten vartavasten laitetussa paalussa. Väärän reitin merkkinä viivat on laitettu ristiin. Tietysti pidettiin taas evästaukokin, vaikka ei meille varsinaisesti nälkä ehtinyt tulla. Maistuuhan yksinkertainenkin ruoka luonnon keskellä monin verroin paremmalta.

Tunnelin suulla

Tuonnekko oikeasti pitäisi ryömiä?

Lyhyemmässä tunnelissa selvisi päivänvalolla

Siltojen päällä on kulkenut aikoinaan vesi

Välillä kiivettiin

Melkoista ryteikköä

Putouksella

Kapeita siltoja ylitettävänä

Toisilla silloilla oli myös vanhat vesiputket tallella

Loppu häämöttää

Vielä oli patikoinnin jälkeen virtaa jäljellä, joten mietimme seuraavaa siirtoa. Siippa oli katsellut jotain järveä taas, mutta minä päätin nähneeni järviä riittämiin, ja haluavani kuitenkin käydä Terra Nostran kuuluisassa puistossa, koska olin lukenut, ettei saarelta saisi poistua tätä näkemättä. Puisto on 12, 5 hehtaarin kokoinen ja siellä kasvaa yli 2500 erilaista kasvia. Puiston historia ulottuu aina 1780-luvulle saakka. Puistossa voi nähdä satoja vuosia vanhoja puita, kukkaloistoa ja erikoisiakin kasveja, kuten erilaisia bambulajikkeita. Puisto on jaettu osioihin, esiintyvien kasvien mukaan ja tunnelma saattoi muuttua nopeasti itämaisesta havumetkikköön ja niin edelleen. On epäilemättä poikkeuksellista, että niin monenlaiset kasvit menestyvät yhdellä pienellä saarella. Kasvuston keskellä on myös erilaisia lampia, patsaita ja suihkulähteitä, mutta suosituin lienee puiston keskellä oleva valtavan kokoinen kuumavesiallas, jonne me emme tällä kertaa pulahtaneet. Jaksoimme kuitenkin kiertää koko puiston läpeensä. Ihan hieno paikkahan Terra Nostra on, mutta ehkei kuitenkaan kaiken suitsutuksen arvoinen. Kasveista ymmärtävä saisi paikasta varmasti paljon enemmän irti. Auton mittariin tuli kaikkiaan 450 km neljän päivän aikana, joten aika hyvin tuli saari kierreiltyä. Illalla kävimme vielä hotellin kylpyläosastolla rentoilemassa, taas saimme olla ihan kahdestaan, joten liene hotellissa tällä hetkellä kovin montaa asiakasta.

Valtava kuumavesiallas

Yksi puiston lammikoista

Puiston kauniita maisemia

Puistossa oli myös koristeellisempia istutuksia

Istutuksia oli jos minkälaisia

Myös erilaisia bambumetsiä löytyi

Näköalakupoli

Pelikaanit

Apinat

Myös täällä pystyi kävelemään vetten päällä

Koi-karppien lampi

Kahdeksalta illalla piti vuokrafirman hakea auto pois. Aikansa odoteltuaan, huomasi siippa katsoa vuokrauslapun päivämäärää, jossa oli virheelisesti vasta huominen luovutuspäivänä. Olisimme saaneet pitää autoa samaan hintaan vielä ylimääräisesnkin päivän, mutta olimme lähdössä päivällä kohti Santa Mariaa, joten auto täytyisi saada käsistä ennen sitä. Vuokrafirma ei vastannut enää puhelimeen, joten laitoimme sähköpostia menemään ja toivoimme heidän myös lukevan postinsa. Aamulla onneksi soittivat firmasta ja lupasivat hakea auton pois. Hauska juttu tässä oli myöskin se, ettei meillä ollut maksettuna myöskään hotellin parkkihallia ylimääräiseltä vuorokaudelta, joten jätimme auton kadun varteen. Kadun pätkälle tarvitsee ostaa parkkilippu, mutta päätimme uhmata kohtaloa ja toivoa, ettei yön aikana kukaan kävisi sakottamassa. Aamulla oli auton ikkunaan ilmestynyt kuitenkin sakkolappu. Sakko kustansi kokonaiset 6 euroa, joka oli lopulta huomattavsti vähemmän, kuin yön yli kestävä parkkimaksu olisi ollut. Eipä siis ihme, että niin harvan auton ikkunaa parkkikuponki koristi. Ei ihan toimiva systeemi tämä, muttei tietysti meitä haitannut ollenkaan.

Seuraavana päivänä lähdimme siis kohti pientä Santa Marian saarta, josta lisää seuraavassa postauksessa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin