Death Valley, Lee Vining & Bodie 2014

Vegasista San Franciscoon vie useita useita reittejä, joista nopein lienee valtatie I-5, jonka ajaa noin yhdeksään tuntiin. Meillä oli kuitenkin muita suunnitelmia, sillä halusimme käydä parissa valikoidussa kohteessa. Lisäksi meidän ajoreittiämme määritteli talviaika ja suljetut vuoristotiet. Päätimme myös lähtöä edeltävänä iltana missä yöpyisimme matkan varrella ja varasimme hotellihuoneen valmiiksi. Aamulla lähdimme sitten ajelemaan kohti Death Valleyta eli kuoleman laaksoa.

Talvella tämä tukahduttavan kuuman laakson ylittäminen on järkevämpi idea kuin keskikesällä, sillä silloin lämpötila saattaa nousta, jopa yli +50 celsiusasteen. Ennen laaksoa onkin varoitukyltit, jotka kehoittavat varmistamaan, että autossa on riittävästi polttoainetta ja vettä, sekä huomiomaan auton voivan ylikuumeta. Toisaalta tämä luo oman jännityksensä seikkailuun. Leveimmältä kohdaltaan  Death Valley on noin 200 km pitkä ja matallimmillaan laakso kulkee 86 metriä merenpinnan alapuolella. Laaksoa ympäröi vuoret, jonka vuoksi laaksossa ei sada juuri koskaan. Ensimmäinen pysähdyksemme tapahtui Zabriskie pointissa, joka on erikoisen kauniiden kumpuilevien kalliomuodostelmien rykelmä. Täällä ei kuumuus tuntunut vielä pahalta, mutta päästyämme samoamaan suolakenttiä kuumuus tuntui tukahduttavalta jopa talviakaan, vaikka lämpötila pysytteli reilusti alle kolmenkymmenen. Ehkä täydellinen tuulettomuus ja kuivuus antoi tähän oman mausteensa, sillä kieli takertui jo hetken keveltyämme kitalakeen. Joka tapauksessa juuri nämä kuuluisat suolakentät tekivät meihin sen suurimman vaikutuksen.

Death Valleyn jälkeen aloitimme hitaan, mutta varman nousun kohti vuoria. Kapeat vuoristotiet ja pitkät taipaleet ilman matkapuhelinverkkoa pistivät välillä jännittämään suurintakin seikkailijaa. Illan suussa saavuimme Lee Vining nimiseen noin 300 asukkaan kylään, jossa majoituimme mukavaan pikku motelliin. Aamulla parista pakkasasteesta huolimatta Lee Vining näytti hurmaavuuteensa. Motellin takaa nousivat jylhät lumihuippuisen vuoret ja edessä siinsi karu, mutta kaunis järvimaisema. Järvi oli nimeltään Mono Lake, joka on ikiaikainen ja erikoinen voimakkaan suolaisuutensa vuoksi. Suolapitoisuus on jatkuvassa noususa, sillä järvellä ei ole laskujokea. Mono Lakessa ei elä kaloja, mutta muuta harvinaista eliöstöä kylläkin. Lee Vinigistä jatkoimme nousua vuoristoon ja saimme taas jännätä, kuinka pääsemme seuraavaan kohteeseen, sillä sähköiset opasteet kertoivat vain yhden kolmesta ylöspäin vievistä teistä olevan ajokuntoisen. Onneksi reittimme oli lumeton ja kuiva, lunta näkyi rinteillä ja ojanpientareilla. Lopulta pääsimme perille yhteen odotetuimmista paikoista, vaikka välillä loppupätkän huonokuntoinen soratie epäilyttikin.

Saavuimme siis Bodien aavekaupunkiin ja olin suorastaan onnesta ymmyrkäisenä. Bodie on kullankaivajien perustama, aikoinaan noin 10000 asukkaan kaupunki, joka on perustettu 1859. Se sijaitsee 2500 metrin korkeudessa vuoren rinteessä. Kultasuonen ehdyttyä suurin osa asukkaista häipyi muille maille. Pieni joukko kuitenkin jäi vielä paikalle, kunnes tulipalo tuhosi suuren osan kaupungista 1930-luvulla. Loistonsa aikana Bodiessa sijaitsi noin 60 saluunaa, tappelut ja murhat olivat yleisiä. Legendan mukaan eräs tyttö oli kirjoittanut päiväkirjaansa "Goobye God, I´m going to Bodie" Nykyään Bodieta vahtivat paikalliset rangerit, jotka pitävät myös tätä suojelukohdetta nykyisessä rapistetuneessa tilassaan. Sisäänpääsymaksu oli 5 dollaria per nenä, eli ei juuri mitään. Maksu suoritettiin tietojen kera postilaatikkoon kenenkään vahtimatta. Täällä jumalan selän takana sai kulkea ihan rauhassa, sillä muita turisteja ei juurikaan näkynyt. Se onkin Bodien hienoinpia piirteitä, sillä useimmat USA:n vastaavat aavekaupungit on pilattu kaupallisuudella. Bodie sen sijaan oli niin I-H-A-N-A, että melkein olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Siellä saattoi suorastaan kuvitella entisaikojen mainareiden kulkevan katuja pitkin, neitojen koreilevan puvuillaan ja saluunoista kantautuvan iloisen pianonsoiton. Toki tunnelmassa oli ripaus aavemaisuutta, sillä niin paljon tavaraa oli jäänyt jälkeen, ihan kuin asukkaat olisivat haihtuneet savuna ilmaan. Useissa asuinrakennuksissa oli vielä huonekaluja sekä henkilökohtaisempaakin tavaraa jäljellä, koulussa oli pulpetit paikoillaan ja hautausurakoijan tiloissa arkkuja. Täältä oli kurja lähteä pois.

Pian Bodien jälkeen aloitimme matkan San Franciscoa kohti. Onneksi olimme varautuneet täydellä tankilla ja eväillä, sillä vuorilla asutusta oli harvassa eikä huoltoasemia näkynt aikoihin. Heti laskeuduttuamme alemmas alkoi reitille osua taas pikkukyliä. Olin aivan ihastunut näihin sympaattisiin, muutaman sadan asukkaan paikkakuntiin, joissa kaikki palvelut olivat keskittyneet yhden kadun varrelle värikkäinä rykelminä. Unelmien San Franciscoon saavuimme vasta jo auringon laskettua.