Death Valley, Lee Vining & Bodie 2014

Vegasista San Franciscoon vie useita useita reittejä, joista nopein lienee valtatie I-5, jonka ajaa noin yhdeksään tuntiin. Meillä oli kuitenkin muita suunnitelmia, sillä halusimme käydä parissa valikoidussa kohteessa. Lisäksi meidän ajoreittiämme määritteli talviaika ja suljetut vuoristotiet. Päätimme myös lähtöä edeltävänä iltana missä yöpyisimme matkan varrella ja varasimme hotellihuoneen valmiiksi. Aamulla lähdimme sitten ajelemaan kohti Death Valleyta eli kuoleman laaksoa.

Talvella tämä tukahduttavan kuuman laakson ylittäminen on järkevämpi idea kuin keskikesällä, sillä silloin lämpötila saattaa nousta, jopa yli +50 celsiusasteen. Ennen laaksoa onkin varoitukyltit, jotka kehoittavat varmistamaan, että autossa on riittävästi polttoainetta ja vettä, sekä huomiomaan auton voivan ylikuumeta. Toisaalta tämä luo oman jännityksensä seikkailuun. Leveimmältä kohdaltaan  Death Valley on noin 200 km pitkä ja matallimmillaan laakso kulkee 86 metriä merenpinnan alapuolella. Laaksoa ympäröi vuoret, jonka vuoksi laaksossa ei sada juuri koskaan. Ensimmäinen pysähdyksemme tapahtui Zabriskie pointissa, joka on erikoisen kauniiden kumpuilevien kalliomuodostelmien rykelmä. Täällä ei kuumuus tuntunut vielä pahalta, mutta päästyämme samoamaan suolakenttiä kuumuus tuntui tukahduttavalta jopa talviakaan, vaikka lämpötila pysytteli reilusti alle kolmenkymmenen. Ehkä täydellinen tuulettomuus ja kuivuus antoi tähän oman mausteensa, sillä kieli takertui jo hetken keveltyämme kitalakeen. Joka tapauksessa juuri nämä kuuluisat suolakentät tekivät meihin sen suurimman vaikutuksen.

Death Valleyn jälkeen aloitimme hitaan, mutta varman nousun kohti vuoria. Kapeat vuoristotiet ja pitkät taipaleet ilman matkapuhelinverkkoa pistivät välillä jännittämään suurintakin seikkailijaa. Illan suussa saavuimme Lee Vining nimiseen noin 300 asukkaan kylään, jossa majoituimme mukavaan pikku motelliin. Aamulla parista pakkasasteesta huolimatta Lee Vining näytti hurmaavuuteensa. Motellin takaa nousivat jylhät lumihuippuisen vuoret ja edessä siinsi karu, mutta kaunis järvimaisema. Järvi oli nimeltään Mono Lake, joka on ikiaikainen ja erikoinen voimakkaan suolaisuutensa vuoksi. Suolapitoisuus on jatkuvassa noususa, sillä järvellä ei ole laskujokea. Mono Lakessa ei elä kaloja, mutta muuta harvinaista eliöstöä kylläkin. Lee Vinigistä jatkoimme nousua vuoristoon ja saimme taas jännätä, kuinka pääsemme seuraavaan kohteeseen, sillä sähköiset opasteet kertoivat vain yhden kolmesta ylöspäin vievistä teistä olevan ajokuntoisen. Onneksi reittimme oli lumeton ja kuiva, lunta näkyi rinteillä ja ojanpientareilla. Lopulta pääsimme perille yhteen odotetuimmista paikoista, vaikka välillä loppupätkän huonokuntoinen soratie epäilyttikin.

Saavuimme siis Bodien aavekaupunkiin ja olin suorastaan onnesta ymmyrkäisenä. Bodie on kullankaivajien perustama, aikoinaan noin 10000 asukkaan kaupunki, joka on perustettu 1859. Se sijaitsee 2500 metrin korkeudessa vuoren rinteessä. Kultasuonen ehdyttyä suurin osa asukkaista häipyi muille maille. Pieni joukko kuitenkin jäi vielä paikalle, kunnes tulipalo tuhosi suuren osan kaupungista 1930-luvulla. Loistonsa aikana Bodiessa sijaitsi noin 60 saluunaa, tappelut ja murhat olivat yleisiä. Legendan mukaan eräs tyttö oli kirjoittanut päiväkirjaansa "Goobye God, I´m going to Bodie" Nykyään Bodieta vahtivat paikalliset rangerit, jotka pitävät myös tätä suojelukohdetta nykyisessä rapistetuneessa tilassaan. Sisäänpääsymaksu oli 5 dollaria per nenä, eli ei juuri mitään. Maksu suoritettiin tietojen kera postilaatikkoon kenenkään vahtimatta. Täällä jumalan selän takana sai kulkea ihan rauhassa, sillä muita turisteja ei juurikaan näkynyt. Se onkin Bodien hienoinpia piirteitä, sillä useimmat USA:n vastaavat aavekaupungit on pilattu kaupallisuudella. Bodie sen sijaan oli niin I-H-A-N-A, että melkein olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Siellä saattoi suorastaan kuvitella entisaikojen mainareiden kulkevan katuja pitkin, neitojen koreilevan puvuillaan ja saluunoista kantautuvan iloisen pianonsoiton. Toki tunnelmassa oli ripaus aavemaisuutta, sillä niin paljon tavaraa oli jäänyt jälkeen, ihan kuin asukkaat olisivat haihtuneet savuna ilmaan. Useissa asuinrakennuksissa oli vielä huonekaluja sekä henkilökohtaisempaakin tavaraa jäljellä, koulussa oli pulpetit paikoillaan ja hautausurakoijan tiloissa arkkuja. Täältä oli kurja lähteä pois.

Pian Bodien jälkeen aloitimme matkan San Franciscoa kohti. Onneksi olimme varautuneet täydellä tankilla ja eväillä, sillä vuorilla asutusta oli harvassa eikä huoltoasemia näkynt aikoihin. Heti laskeuduttuamme alemmas alkoi reitille osua taas pikkukyliä. Olin aivan ihastunut näihin sympaattisiin, muutaman sadan asukkaan paikkakuntiin, joissa kaikki palvelut olivat keskittyneet yhden kadun varrelle värikkäinä rykelminä. Unelmien San Franciscoon saavuimme vasta jo auringon laskettua.

Las Vegas 2014

Vegas on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja ehdottomasti näkemisen arvoinen kaupunki. Muistan edelleen sen satumaisen tunteen, kun lähestyimme sitä lentokoneella. Ensin loputtomiin länkkärielokuvista tuttua erämaata, jonka keskeltä nousee yhtäkkiä suurkaupunki, kuin jalokivi miljoonine valoineen. Unenomainen tunne sai jatkoa, kun ajoimme illan hämärissä lentokentältä kaupungin sykkeeseen. Elokuvista tuttu Welcome to fabulous Las Vegas - kyltti toivotti meidät tervetulleeksi ja eteemme avautui kymmenien casinohotellien loiste. Vegas onkin ehdottomasti parhaimmillaan pimeyden laskeuduttua.

Vegasissa kuuluisan pääkadun The Stripin varrella sijaitsevat casinohotellit itsessään tarjoavat loputtomasti ihmeteltävää. Etpä takuulla voi missään muualla ihastella vapauden patsasta, ihmetellä pyramideja, ajella gondolilla Venetsian kanaaleissa, tutustua antiikin kreikkaan sekä illastaa Eiffel-tornin kupeessa, vain muutamia ihmetyksiä mainitakseni. Toki Belaggion huikea suihkulähde ja New York-New York- casinon vuoristorata ansaitsevat myös maininnan. Nämä toinen toistaan huikeammat casinokompleksit sisältävät jokainen myös lukuisia ravintoloita, ostoskeskuksia, elokuvateattereita, kylpylöitä ja esiintymisareenoita. Tekemistä siis riittää jo pelkästään yhden kadun varrella useammaksikin päiväksi, jos niin tahtoo. Ihan Stripin pohjoispäässä sijaitsee Stratosphere, joka on yksi yhdysvaltojen korkeimmista näköalatorneista. Tornin kupeessa voi myös hurvitella parissa kutkuttavassa huvipuistolaitteessa. Iltaohjelmaksi ei voi olla suosittelematta esityksiä, joita casinot tarjoavat kattavasti konserteista taikuuteen ja kaikkea siltä väliltä. Suosituin on varmasti Circ du Soleil, joka tarjosi jopa kahdeksaa erilaista showta. Kun ei ole hirveän kranttu, saa lippuja illan esityksiin myös puoleen hintaan. Me kävimme katsomassa puoleen hintaan David Copperfieldiä sekä Circ du Soileilin The Love esitystä, joita voi molempia suositella lämpimästi.

The Stripin lisäksi kannattaa käydä tsekkaamassa vanha keskusta eli Downtown, ja tarkemmin siellä Fremont Street. Siellä voi melkein kuulla historian siipien havinan ja kuvitella astelevansa keskellä gansterielokuvaa. Vanhat casinot huokuvat menneen ajan vaatimattomampaa glamouria sikarin tuoksuineen ja upottavine kokolattiamattoineen. Fremont Streetillä sijatsee myös niin erikoinen hampurilaisravintola, ettei sitä voi ohittaa. Tämä Heart Attack-grill tarjoaa häpeilemättä rasvaisimpia ja isoimpia hampurilaisia mitä kuvitella saattaa. Sisään astuessa sinut puetaan ensin sairaalakaapuun, jonka jälkeen sairaanhoitajiksi pukeutuneet tarjoilijat ovat palveluksessasi. Varaudu käteiseen, sillä täällä ei pankkikortti käy. Grilli varmistaa näin saavansa varmasti maksunsa, jos saat sydänkohtauksen kesken aterioinnin. Äläkä missään nimessä ota perushampurilaista isompaa annosta, jos et halua julkista piiskausta, kun et jaksakkaan syödä kaikkea. Purilainen on niin tuhtia kamaa, että nälkä lähtee takuulla vähemmälläkin. Mainittakoon vielä, että täällä, jos missä arvostetaan kurveja. Kaikki vähintään 350 paunaa painavat saavat syödä ilmaiseksi ja ovat juhlittuja sankareita.

Jos matkustat Vegasiin et millään voi sivuuttaa vierailua yhdellä maailman seitsemästä luonnonihmeestä eli Grand Canyonilla. Vegasista järjestetään sinne päivämatkoja bussilla, mutta toki vuokra-auto on joustavampi ratkaisu.  Retkeen täytyy kuitenkin varata kokonainen päivä, sillä matkalla suuntaansa menee noin viisi tuntia. Reitin varrelle osuu myös kaksi pienempää nähtävyyttä, kuten Hooverin pato, joka on yksi maailman suurimpia sekä suuri meteoriittikraateri. On kuitenkin sanottava, että näistä on ehkä parempi valita vain toinen, mikäli pääkohteessa haluaa viettää edes hieman aikaa. Me valitsimme tällä kertaa Hooverin padon, joka on kyllä näkemisen arvoinen rakennelma. Näin jälkiviisaana on sanottava, että ehkä kuitenkin kaikkein viisainta olisi viettää yö yhdessä Grand Canyonin kansallispuistossa sijaitsevista hotelleista.

Mitä sanoisin itse kanjonista... Ei siihen ole sanoja, eikä mikään valokuva anna sille oikeutta. Se on jotain niin käsittämätöntä. Kun sitä ensi kerran katselin mahanpohjassa kihelmöi ja kyyneleet valuivat. Olo oli suoraan sanottuna outo, pelottava ja mahtava samalla kertaa. Sen paremmin en osaa sitä selittää.

Omasta puolestani voin sanoa, että kolme päivää riittää Vegasissa erinomaisesti, tämän jälkeen alkaa kaivata jo hieman seesteisempää ympäristöä. Ehkä tämä ei ole muutenkaan paras mahdollinen kaupunki aloittaa Amerikan valloitusta, sillä aikaeroväsymys ja aistien ylikuormitus eivät oikein sovi yhteen. Yhteenvetona vielä kolme parasta asiaa Vegasista; uniikki ympäristö, Grand Canyonin läheisyys sekä viihteellisyys.

Pohjustuksena paluu menneisyyteen

Seuraavaksi ajattelinkin vielä palata tammikuuhun 2014, jolloin teimme ensimmäisen matkamme Jenkkeihin. Matka oli monin tavoin hyvin erilainen kuin tuleva. Vähemmän ajamista, enemmän paikoillaan hengaamista. Lisäksi matka oli hyvin nopealla aikataululla suunniteltu ja kestoltaankin vähän lyhyempi. Käytännössä teimme kaiken suunnittelun ja matkavaraukset n. kuukautta ennen reissua, koska siippani loman varmistuminen venyi. Hyvin se onnistui näinkin, tosin hävisimme takuulla ainakin lentolippujen hinnassa, koska aikaa tarjousten metsästykseen ei yksinkertaisesti ollut.

Olimme reissussa kaikkiaan 17 vrk:ta, joten aikaa oli käytettävissä ruhtinaallisesti reittiin nähden. Samanmoiseen reissuun riittäisi hyvin jopa alle kaksi viikkoa. Tosin nyt meillä oli aikaa tutustua pääkohteisiimme huolella. Reitin päätimme luettuamme useita American roadtrip aiheisia blogeja ja muita kirjoituksia. Ajatuksena oli nähdä paljon, ajaa vähän ja kokea olomme turvalliseksi ensimmäisellä tämän tyyppisellä omatoimimatkalla. Jännittihän se silti, se on varma.

Reitiksi valikoitui pääpiirteittäin siis Las Vegas - San Francisco - Los Angeles. Kotoa käsin varasimme hotellit valmiiksi Las Vegasista sekä Los Angelesista, koska tiesimme olevamme kohteissa tiettyinä päivinä. Myös auton vuokrasimme kotimaassa, koska hintavertailujen tekeminen on  paitsi kannatavaa, myös haastavaa puuhaa. (Tästä ehkä myöhemmin lisää)

Reittivalinta osottautui erittäin onnistuneeksi, sillä reitille osuu mahtava määrä toinen toistaan huikeampaa nähtävää. Ajomatkat olivat sopivan pituisia sekä navigaattorin kera helppoja tottumattomallekin. Toki miljoonakaupunkien vilskeessä oli aina oma jännityksensä, mutta pieniä eksymisä lukuunottamatta niistäkin selvittiin. Isompia kömmähdyksiä tai ongelmia emme siis kohdanneet koko matkan aikana.

Tammikuu matkutusajankohtana oli ihan hyvä, joskaan ei täydellinen. Parasta ajakohdassa oli se, että se on niin kaukana matkailusesongista, ettei turisteja ollut suurimillakaan nähtävyyksillä haitaksi asti, myös hotellimajoitus oli tästä syystä hieman edullisempaa. Huonoin puoli oli se, että reitti kulkee osittain korkealla vuoristossa, jolloin vaarana on teiden liukkaus, jopa niiden täydellinen sulkeminen lumen vuoksi. Onneksi emme kohdanneet reitillämme kumpaakaan näistä. Harmittamaan jäi kuitenkin Yosemiten kansallispuiston missaaminen, sillä sinne ei talvella autolla pääse. Tammikuussa ei myöskään helteitä tarvitse odottaa edes Kaliforniassa, mutta korkeinta vuoristoa lukuun ottamatta lämpötila pysytteli päiväaikaan kahdenkymmenen asteen tietämissä.

Seuraavaksi huvin ja harjoituksen vuoksi kerron lyhyesti parhaista tärpeistä matkan varrelta. Pitääkseni postaukset lyhkäisinä, lienee parastaa toteuttaa se pätkissä kaupunki kerrallaan. Pysykää siis kuulolla.

Vihdoin oma blogi!

Pari vuotta siinä meni asiaa harkitessa, mutta nyt päätös on tehty, alan vihdoinkin rustaamaan omaa blogia, tai, no, ainakin yritän. Ajatushan lähti reilun kahden vuoden takaisesta USA:n matkastamme, josta pidin julkista matkapäiväkirjaa facebookissa. Formaatti oli äärimmäisen huono tarkoitukseensa, mutta kirjoittelu oli silti mukavaa, muistoihin on ollut jälkikäteen mukava palata vähän fiilistelemään, ja palauttamaan mieleen jo unohtuneita yksityiskohtia. Lisäksi sain tarinoinnistani mukavasti positiivista palautetta. Asia jäi siis muhimaan.

On tunnustettava, etten toistaistaiseksi ole seurannut mitään blogia säännöllisesti, mutta olen lukenut silti kymmeniä ehkä jopa satoja matkailublogeja, sillä se on mitä mainioin tapa saada näkökantaa ja vinkkejä omille reissuille sekä rutkasti lisää hehkua matkakuumeseen. Moni asia olisi jäänyt kokematta ilman näitä blogeja ja ehkä muutama kompastuskivikin on tullut väistettyä niiden avulla.
Toivoisinkin, että onnistun myös itse blogillani tuottamaan sekä iloa että hyötyä muille reissaajille, heittämään kipinän sitä suunnitteleville ja lennättämään mielikuvitusmatkalle heidät joille siihen ei ole halua tai mahdollisuutta.

Noin kuukauden kuluttua lähdemme jälleen USA:han. Tästä se lähtee. Tervetuloa siivelle!